Kolminaisuuteen liittyviä harhaoppeja

On sanottu "harhaoppi on oikean opin äiti". Tällä tarkoitetaan että perusteellisen teologisen työskentelyn taustalla on ollut usein suuri käytännön tarve, jopa suorastaan välttämättömyys, määritellä oikeaoppisuutta suhteessa heresioihin.

Harhaoppiset eivät yleensä ajattele olevansa harhaoppisia. He tahtovat yleensä olla vilpittömiä kristittyjä. Mikäli tunnemme harhaoppisten kristittyjen ajattelun lähinnä oikeaoppisten kristittyjen laatimien uskoa puolustavien tekstien perusteella, kuva on väistämättä värittyneempi, kuin se olisi siinä tilanteessa, jos tuntisimme harhaoppisia myös heidän omien kirjallisten lähteidensä perusteella. Näin asia usein on antiikin ajalta.

On silti myös todettava, että vaikka esim. Nag Hammadin tekstilöydöt ovat tasapainottaneet kuvaamme gnostilaisuudesta, erot raamatullisen kristillisen opin ja ”vaihtoehtoisten” käsitysten välillä ovat edelleen todellisia. Kyse ei ollut ainoastaan kirkollisesta polemiikista ja kristittyjen käymistä valtapeleistä. Kyse oli myös keskenään erilaisista totuuskäsityksistä. Kolminaisuusoppiin liittyvistä harhaopeista keskeisimmät (mutta eivät ainoat) ovat modalismi, triteismi sekä areiolaisuus.

Modalismi

Modalismissa ei tunnusteta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välisiä todellisia ja pysyviä ontologisia eroja. Näkemystä kutsutaan myös sabellianismiksi. Näkemyksen varhaisia kannattajia olivat Prakseas, Noetus ja Sabellius. Sabelliuksen mukaan yksi Jumala manifestoituu Isänä Vanhassa testamentissa, Poikana inkarnaatiossa ja Pyhänä Henkenä helluntain Hengen vuodatuksessa. Oppiin liittyy myös patripassianismi, jonka mukaan Isä Jumala kärsi Poikana ristillä. Noetuksen mukaan Isä myös inkarnoitui Pojassa. Modalismissa "sekoitetaan toisiinsa" Kolminaisuuden persoonat.

Reformaation aikaan syntyi kolminaisuusoppia vastustava kristillisperäinen lahko nimeltä unitarismi. Siinä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nähdään olevan yksi ja sama ”ykseys” (lat. unitas). Unitarismin käsitys Jumalasta muistuttaa juutalaista ehdottoman monoteistista (yksijumalaista) jumalakuvaa. Unitaarien tavoin myöskin helluntailaisuudesta erkaantuneessa Jeesus yksin -liikkeessä, tai ykseyshelluntailaisuudessa (Jesus Only movement / Oneness Pentecostalism), kannatetaan yhä nykyaikanakin modalistista teologiaa.

Triteismi

Triteismi tulee kreikan sanasta τριθεΐα (tritheia). Sen voidaan ajatella olevan modalismiin nähden vastakkainen näkemys. Triteismissä tehdään ero Kolminaisuuden eri persoonien välillä, mutta ei tunnusteta persoonien välistä olemuksellista ykseyttä. Näin ollen ei tunnusteta trinitaarista monoteismia. Jumalia nähdään olevan kolme. Kyse on siis eräästä polyteismin (monijumalaisuus) muodosta.

Kristilliset kirkot eivät ole tunnustaneet virallisesti missään vaiheessa historiaa triteismiä. 200-luvulla Dionysius Roomalainen nuhteli osaa aikansa antisabellianisteista siitä. Yksittäiset kristityt, kuten Johannes Filoponos (n. 490–570) idässä ja Gilbertus Porretanus (1070-1154) lännessä, ovat saattaneet syyllistyä tähän harhaoppiin.

Johannes Filoponoksen näkemykset tuomittiin Konstantinopolin kolmannessa kirkolliskokouksessa 680–681. Triteistisiä tendenssejä on esiintynyt erityisesti populaarimmassa trinitaarisessa ajattelussa. Triteismissa "hajotetaan jumalallinen olemus".

Areiolaisuus

Areiolaisuuden taustalla oli aleksandrialainen presbyteeri nimeltä Areios (256–336). Hän oli kristitty, jonka usein ajatellaan uineen varsin syvällä varhaiskreikkalaisessa, eli hellenistisessä, ajattelussa. Hellenistisessä filosofiassa perimmäisen tuonpuoleisen Jumalan ei nähty voivan olla suorassa kosketuksessa tämänpuoleisen materiaalisen todellisuuden kanssa.

Näkemykselle johdonmukaisesti uskollisina areiolaisuudessa opetettiin, että Kristus on jumalallinen, muttei Jumala, pre-eksistenttinen, muttei ikuinen. Kristus nähtiin puolijumalana, ensimmäisenä ja korkeimpana kaikista luoduista, mutta silti luotuna, ei Luojana. Antiikin ajalta on säilynyt tunnettu areiolainen toteamus "oli aika jolloin häntä [Kristusta] ei ollut".

Kirkkoisä Athanasios Aleksandrialainen (n. 298–373) argumentoi areiolaisuutta vastaan Raamatusta nousevilla argumenteilla, kuten sillä, että Jeesus Kristus on pelastaja, ja kuitenkin ainoastaan Jumala voi pelastaa (Jes. 45:21). Athanasios käytti myöskin liturgiasta nousevia argumentteja, kuten sitä, että kristityt rukoilivat yleisesti Jeesusta, ja jos Areios olisi ollut oikeassa, kristityt olisivat olleet yleisesti epäjumalanpalvojia.

Nykyinen esimerkki areiolaisen kristologian kannattajista löytyy laajasti tunnetusta, ja myös Suomessa vaikuttavasta, kristillisperäisestä liikkeestä nimeltä Jehovan todistajat. Olen käynyt joskus henkilökohtaisia keskusteluja heidän kanssaan. Jehovan todistajat ovat areiolaisten kanssa samansuuntaisen raamatunselityksensä lisäksi vedonneet myös Areioksen historialliseen esimerkkiin (perinteisestä kristinuskosta käsin tarkasteltuna) hereettisen näkemyksensä tueksi.

Lähteitä:

Donad G. Bloesch: God, the Almighty: Power, Wisdom, Holiness, Love. Inter-Varsity Press 2006.

Alister E. McGrath: Christian Theology: An Introduction. Wiley-Blackwell 2011.

Nag Hammadin kätketty viisaus – Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä (toim.). WSOY 2001.

The Oxford Dictionary of the Christian Church (toim.). Oxford University Press 2005.

Manlio Simonetti: "Arius-Arianism", teoksessa: Encyclopedia of Ancient Christianity (Vol. 1.). Inter-Varsity Press 2014.

Manlio Simonetti: "Sabellius-Sabellianism", teoksessa: Encyclopedia of Ancient Christianity (Vol. 3). Inter-Varsity Press 2014.

Basil Studer: "Tritheism", teoksessa: Encyclopedia of Ancient Christianity (Vol. 3). Inter-Varsity Press 2014.