Kolminaisuusoppiin liittyvät kirkolliskokoukset ja uskontunnustukset

Ekumeeniset kirkolliskokoukset

Sana ekumeeninen tulee kreikan sanasta οἰκουμένη (oikoumenē). Se tarkoittaa koko asuttu maailma. Ekumeenisten kirkolliskokousten lukumäärästä ei ole yksimielisyyttä kristinuskossa. Ortodoksien mukaan niitä on seitsemän, roomalaiskatolilaisten mukaan kaksikymmentäyksi.

Monet protestantit tunnustavat neljän ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen viitoittaman oppiperustan oikeaoppiseksi. Niiden keskeisimmät ratkaisut nähdään raamatullisen uskon mukaisina.

Protestanttisuudessa myöhempien ekumeenisten konsiilien oppia koskevien päätösten ei nähdä pohjautuvan enää niin selvästi Raamatun teksteihin. Sola Scriptura -periaatteen mukaisesti perinteiset protestantit pyrkivät ratkaisemaan kristilliseen oppiin ja etiikkaan liittyvät kysymykset ennen kaikkea Raamatun valossa.

Kolmas ekumeeninen konsiili, Efesoksen kirkolliskokous, pidettiin vuonna 431. Neljäs ekumeeninen konsiili, Khalkedonin kirkolliskokous, pidettiin vuonna 451. Niissä käsiteltiin mm. oppia Kristuksen luonnosta. Kolminaisuusopin kannalta tärkeimmät ovat kuitenkin kaksi ensimmäistä konsiilia: Nikean ensimmäinen kirkolliskokous sekä Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous.

Nikean kirkolliskokous 

Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen kutsui koolle keisari Konstantinus (n. 272-337). Se pidettiin vuonna 325. Keisarilla oli epäilemättä poliittinen motiivi saada yhtenäisyyttä kaikkia Rooman valtakunnan kristittyjä yhdistävän opin kautta. Kristittyjen ratkaisemattomat kiistat heikensivät yhteiskunnan koheesiota ja aiheuttivat levottomuuksia. Koolle kutsutut kirkon piispat lähimpine avustajineen saivat kuitenkin varsin vapaasti ilman valtiovallan väliinpuuttumista käydä määrittelemään valtakunnan yhteistä kristillistä oppia.

Nikealaisen uskon vakiintumisen kannalta hyvin keskeinen henkilö oli kirkkoisä Athanasios Aleksandrialainen (n. 298–373). Tämä vakiintuminen ei kuitenkaan ollut omana aikanaan lainkaan itsestään selvää. Athanasioskin joutui olemaan useamman kerran maanpaossa piispanvirastaan, sekä myös hengenvaarassa areiolaisten kristittyjen toiminnan seurauksena. Toki areiolaisten lisäksi moni oikeaoppinenkin, toisin kuin Athanasios, pyrki käyttämään pakkokeinoja näkemystensä edistämiseen. Nikealaisen uskon vakiintumisprosessi vei ylivoimaisesta enemmistöpäätöksestä (yli kolmesta sadasta konsiiliin osallistuneesta piispasta lopulta ainoastaan kaksi tuki Areiosta) huolimatta aikaa vuosisatoja. 

Konstantinopolin kirkolliskokous 

Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous on järjestyksessään toinen ekumeeninen konsiili. Se pidettiiin vuonna 381 keisari Konstantinuksen mukaan nimetyssä kaupungissa, jonne hän siirsi valtakuntansa pääkaupungin Roomasta noustuaan valtaan. Konstantinopolin kirkolliskokouksessa tunnustettiin Pyhän Hengen täysi jumaluus.

Pyhän Hengen roolia koskevassa teologisessa työskentelyssä erittäinen tärkeässä roolissa olivat (Athanasioksen lisäksi) Basileios Kesarealainen (330-379), Gregorios Nazianzilainen (n. 330-389) sekä Gregorios Nyssalainen (n. 335 – 394). Nämä kappadokialaiset isät argumentoivat kyvykkäästi trinitaarisen uskon puolesta ”Henkeä vastaan taistelevia” (πνευματομάχοι, pneumatomákhoi) vastaan, jotka kielsivät Pyhän Hengen persoonallisuuden ja jumaluuden. 

Ekumeeniset uskontunnustukset 

Ekumeenisia uskontunnustuksia on yhteensä kolme: Apostolinen uskontunnustus (lat. Symbolum Apostolicum), Nikean uskontunnustus (lat. Symbolum Nicaenum) ja Athanasioksen uskontunnustus (lat. Symbolum Athanasium). Nikean uskontunnustus on ollut kristinuskon historiassa näistä tärkein. Sitä kutsutaan usein kristillisen kirkon pääuskontunnustukseksi. 

Apostolinen uskontunnustus 

Apostolinen uskontunnustus pohjautuu Rooman seurakunnan kasteen yhteydessä lausuttuun uskontunnustukseen. Vaikka Apostolisessa uskontunnustuksessa ei tunnustauduta suoraan kolminaisuusoppiin, siinä tunnustetaan silti epäsuorasti kolminaisuusoppia. Uskontunnustuksessa mainitaan usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Uskontunnustuksen sisältö jäsentyy trinitaarisesti.

Jo Uudesta testamentista käy ilmi, että kristillinen kaste toimitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matteus 28:19, vrt. myös apostolisen siunauksen trinitaarinen kaava 2. Kor 13:13). Varhaiskristillinen teologia oli pitkälti kastetunnustuksen selittämistä. Se nousi seurakunnan käytännön työn keskeltä. Kirkon opettajien päitä vaivanneet varhaiset heresiat ovat nähtävissä pitkälti kastetunnustuksen vastaisina näkemyksinä. Myös Suomen Vapaakirkko tunnustautuu apostoliseen uskontunnustukseen.

Nikean uskontunnustus 

Nikean uskontunnustus on sisällöltään Apostolista uskontunnustusta jonkinverran laajempi. Sen lopullinen sanamuoto on peräisin Konstantinopolin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta.

Uskontunnustuksessa on erityisen tärkeä sana samaa olemusta (kreik. ὁμοούσιος, homoousios). Tällä sanalla vahvistettiin Isän ja Pojan välinen ykseys ja Pojan täysi jumaluus. Areiolaiset olisivat toivoneet että sen sijaan olisi käytetty sanaa samankaltaista olemusta (ὁμοιούσιος, homoiousios). Vain yhden kirjaimen (kreikan iota) ero olisi riittänyt Kristuksen täyden jumaluuden kieltämisen mahdollistamiseen kristillisessä kirkossa.

Raamatun ulkopuolisen termin käyttäminen ei ollut alkukirkon johtajille itsetarkoituksellista. Se tuli välttämättömäksi, koska oli kyse raamatullisten ilmaisujen merkityksestä. Kaikki osapuolet viittasivat Raamattuun. Kun vedottiin samoihin raamatunkohtiin, joille annettiin erilainen tulkinta, oikean opin tueksi haettiin lopulta sana, joka ilmaisisi raamatullisen totuuden mahdollisimman selvästi ja yksiselitteisesti. Uskontunnustuksessa sanotaan lisäksi että Poika on syntynyt, ei luotu (γεννηθέντα οὐ ποιηθέντα, gennēthenta ou poiēthenta).

Uskontunnustuksessa sanotaan edelleen Pyhästä Hengestä että kristityt uskovat Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.

Vaikka Pyhän Hengen jumaluus tunnustettiin jonkinverran erilaisin sanamuodoin (hieman varovaisemmin ja verhotummin) kuin Pojan jumaluus, lopputulos on kuitenkin sama, kuin jos asia olisi kerrottu suoremmin (kuten viittamalla myöskin Henkeen sanalla samaa olemusta). Pyhä Henki on dynaaminen jumaluuden persoona, joka lähtee (tai huokuu) Isästä. Häntä palvotaan Jumalana. Kristinuskosta ei tullut jumalakäsitykseltään binitaarista (Isä ja Poika), vaan trinitaarinen (Isä, Poika ja Pyhä Henki).

Athanasioksen uskontunnustus 

Athanasioksen uskontunnustus ei ole nimestään huolimatta kirkkoisä Athanasios Aleksandrialaisen käsialaa. Tämä uskontunnustus on ekumeenisista uskontunnustuksista vähiten käytetty. Se on luonteeltaan mietiskelevämpi, sekä oppituomioissaan varsin jyrkkä. Kolminaisuusopin kannalta keskeisin on uskontunnustuksen alkuosa.

Siinä sanotaan mm. että kristityt palvovat Kolminaisuutta persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta. Uskontunnustuksessa luetellaan myös jumalallisia attribuutteja, eli ominaisuuksia, jotka koskevat yhtä lailla kaikkia Kolminaisuuden persoonia. Kukin Kolminaisuuden persoonista on luomaton, ääretön, ikuinen ja kaikkivaltias.

Lähteitä

John N. D. Kelly: Early Christian Doctrines. Bloomsbury 1977.

Alister E. McGrath: Heresy: A History of Defending the Truth. HarperCollins 2009.

Thomas C. Oden: Classical Pastoral Care (Vol. 2): Ministry Through Word and Sacrament. Baker 1987.

The Oxford Dictionary of the Christian Church (toim.). Oxford University Press 2005.

Forlin Patrucco & Charles Kannengiesser: “Nicaea”, teoksessa: Encyclopedia of Ancient Christianity (Vol. 2). Inter-Varsity Press 2014.

Manlio Simonetti. & Charles Kannengiesser: “Constantinople”, teoksessa: Encyclopedia of Ancient Christianity (Vol. 1). Inter-Varsity Press 2014.

Jukka Thurén & Lauri Thurén: Nikean tunnustuksen opas. Perussanoma 2017.

Richard A. Todd: “Constantine and the Christian Empire: Christianity Recognized”, teoksessa: Introduction to the History of Christianity (toim.). Fortress 2018.