Omia kriisejä ja niistä selviämistä liittyen Vapaakirkkoon

Olen joskus arvostellut hieman entisiä kotikirkkojani evankelis-luterilaisuutta ja helluntailiikettä, joskin olen antanut myös myönteistä palautetta molemmista. En ole tohtinut juuri arvostella nykyistä kotikirkkoani Suomen Vapaakirkkoa. Olen tuonut julkisesti lähinnä myönteisiä puolia esille. Teen rehellisyyden tähden poikkeuksen. Tarkoitukseni ei ole vahingoittaa Suomen Vapaakirkkoa, päinvastoin auttaa. Olen elämäni aikana epäillyt kolme kertaa onko Suomen Vapaakirkko oikeasti/todella kristillinen kirkkokunta. Selvisin kuitenkin näistä kriiseistä.

1. Suomen teologisessa opistossa opiskellessani useita vuosia sitten yksi opiskelutoverini oli modalisti. Hänellä oli toisinsanoen harhaoppinen käsitys pyhästä Kolminaisuudesta. Hän väitti muuta, mutta tiesin että hän kannattaa tuota sabellianismiksi ja unitarismiksikin kutsuttua kantaa, jonka perinteiset kirkot ovat todenneet harhaopiksi. Siinä ei tehdä eroa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä. Yritin auttaa häntä mm. lainaamalla hänelle lyhyehkön teoksen aiheesta, mutta hän pysyi kannassaan. Mietin silloin että jos Vapaakirkossa voi olla työntekijänä ilman aitoa sitoutumista Kolminaisuuteen, tämä ei voi olla ainakaan täysin oikea kristillinen kirkko. Opiskelutoverini ei muista syistä päätynyt kuitenkaan Vapaakirkon työntekijäksi. 

2. Suomen teologisella opistolla sattui yhtenä viikonloppuna ikävä naisten sielunhoitotapahtuma samoihin aikoihin. Kun kuulin että siellä oli kohdeltu väärin vierailevien henkilöiden taholta naisopiskelijoitamme, olin melko vihainen. Kun edesmennyt rehtori sanoi vielä "älkää puhuko tästä ulkopuolisille", olin aika raivoissani. Muistan kysyneeni silloin itseltäni onko tämä joku uskonlahko. 

3. Ollessani seurakuntatyössä Viitasaarella opetin apostolisen uskontunnustuksen läpi noin vuoden aikana. Käsittelin pyhää Kolminaisuutta yhdessä puheessa ainoastaan kerran koko sinä aikana kun olin Viitasaarella (4 vuotta). Osa kyseenalaisti puheen tarpeellisuuden, joku jopa Kolminaisuuden oleellisuutta kristinuskossa. Opiskeluaikani paini alkoi uudelleen. Ajattelin jos seurakunta ei sitoudu aidosti pyhään Kolminaisuuteen, voiko se olla todella kristillinen seurakunta. 

Ensimmäisestä kriisistä selvisin kun aloin hahmottaa sitä että Suomen Vapaakirkko tunnustautuu Kolminaisuusoppiin. Sitä vain pidetään meillä aika niukasti esillä. Työntekijälupauksissa kysytään "uskotko pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen" tähän vastataan "uskon". Lisäksi Suomen teologisessa opistossa tuleville työntekijöille opetetaan oikeaa kristillistä käsitystä pyhästä Kolminaisuudesta. 

Toisesta kriisistä selvisin kun tajusin että kyse oli nolosta mokasta. Kirkkokuntamme on maallikkoliike. Vastuullisten rukouspalvelijoiden lisäksi meillä on joskus hieman "villejä oksia viinipuussa". On tärkeää että virheistä opitaan. Kyseisiä henkilöitä, jotka toimivat silloin väärin, ei tietääkseni enää koskaan pyydetty uudestaan opistolle palvelemaan. Heidän paimeniensa kanssa epäilemättä myös keskusteltiin. Siitä, että yksittäiset henkilöt käyttäytyvät vastuuttomasti, ei voi tehdä sitä johtopäätöstä, että kirkkokuntamme olisi lahko, eikä kirkko. Rehtorimme halusi varmaan suojella silloin mainettamme ja osallisia. 

Kolmannesta kriisistä selvisin kun palasin siihen miten selvisin ensimmäisestä kriisistä. Lisäksi päätin Isossa Kirjassa tehdä päättötyöni Kolminaisuuteen liittyen. Toivon että se aivan pienelta osalta voisi vahvistaa trinitaarisen uskon tunnustamista kirkkokunnassamme. Vanha kristillinen sanonta on "on parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeää". Eli yrittää tehdä jotain asioiden hyväksi, kuin että arvostelisi. Viitasaarella kyse oli ainoastaan yksittäisistä ihmisistä, ja otin ehkä silloin asian liian raskaasti, johtuen mahdollisesti työhönkin liittyvistä muista kuormittavista asioista. Asiaan vaikutti myös se, että 1. kriisin muistikuvat palasivat elävästi mieleeni. Palauduin kuitenkin 3. kriisistä nopeammin kuin aiemmasta 1. kriisistä. Viitasaaren vapaaseurakunta on kristillinen seurakunta. Näin ajattelen nyt, ja ajattelin silloinkin, kun olin Viitasaarella (vaikka tuon yhden kerran kävi epäilyksiä mielessäni).

Horisonttiani on laajentanut se, että nykyisin myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jotkut kyseenalaistavat Kolminaisuutta ekumeenisiin uskontunnustuksiin ja luterilaisiin tunnuskirjoihin liittyvästä periaatteellisesta, ja myös paljolti käytännöllisestäkin, sitoutumisesta huolimatta. Aiemmin helluntailaisuudessa ollessani kohtasin myös joskus populaaria opetusta, joka oli klassisen kristillisen kolminaisuusopin vastaista, vaikka helluntaiseurakunnat sitoutuvat yleisesti perinteiseen kolminaisuusoppiin.

Päättötyöni myötä olen alkanut hahmottaa hieman paremmin sitä, että Kolminaisuutta ei voi ymmärtää, vaikka Kolmiyhteisen Jumalan voi tunnustaa, häntä voi rukoilla, ja häntä palvella. Jälkeenpäin omaa elämääni tarkasteltaessa ajattelen, että omaa trinitaarista ajatteluani on tukenut osaltaan se, että osallistuin nuorena uskovana tietyssä vaiheessa lähes säännöllisesti evankelis-luterilaiseen liturgiaan. Altistuin silloin myös sopivaan aikaan alkukirkon ekumeenisille uskontunnustuksille, joiden opetuksen Kolminaisuudesta tunnustan yhä. Pyhää Kolminaisuutta ei tule ensisijaisesti yrittää ymmärtää ja selittää auki, vaan palvoa.