Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on laaja ja tärkeä teema kristillisessä perinteessä. Eri kirkkojen välillä on eroja suhteessa sen edistämiseen, mutta paljon myös yhteistä.
Roomalaiskatolilainen ajattelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta nousee Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) teologis-filosofisesta työstä. Siinä korostuu inhimillinen järki ja oikeudenmukaisuus. Kirkon rooli on vahvistaa hyveitä ihmisissä. Kirkko toimii ihmisten omanatuntona ja motivoi oikeudenmukaiseen toimintaan.
Katolisille tärkeitä arvoja ovat esimerkiksi ihmisarvo, yhteinen hyvä, elämän pyhyys, oikeudenmukaisuus, avioliitto, perhe, koulutus, työ, ympäristö, uskonnonvapaus ja solidaarisuus.
Yksilön ihmisarvoa eivät poista pahimmatkaan rikokset tai inhimillisten kykyjen heikentymät. Jokaisen ihmisen tulee etsiä totuutta, totella omaatuntoaan, vastustaa syntiä, harjoittaa hyveitä ja katua lankeemuksia.
Vanhempien tulee ohjata lapsiaan, opettajien oppilaitaan ja yhteiskunnan kansalaisiaan. Katolilaisen ajattelun mukaisesti yhteisen hyvän toteutuminen yhteiskunnassa ja lainsäädäntö voivat viedä ihmistä kohti pelastusta. Yksilö voi kuitenkin toteuttaa hyveitä myös silloin kun yhteiskunta on turmeltunut.
Roomalaiskatolisuus korostaa köyhien auttamista. Myös markkinataloudessa tulee osoittaa hyveitä, eikä köyhiä ei saa riistää voiton tähden.
Katolilaista sosiaalietiikkaa ohjaa läheisyys- eli subsidiariteettiperiaate. Sen mukaisesti yhteiskunnalliset päätökset tulee tehdä aina niin lähellä ihmisiä ja yhteiskunnan ruohonjuuritasoa kuin mahdollista. Siksi esimerkiksi lasten ja vanhusten hoito on aina ensi sijassa heidän perheittensä, sukujensa ja lähiyhteisöjensä vastuulla. Ylemmille byrokratian tasoille tulee viedä vain ne päätökset, joita alemmilla tasoilla ei kyetä tekemään.
Luterilaiset
Luterilaisuus ammentaa Martti Lutherin (1483–1546) elämäntyöstä. Hänen mukaansa pelastus on yksin armosta. Kristitty vastaa armoon rakkaudenteoilla.
Lutherille kutsumus on keskeinen käsite. Se koskee jokaista uskovaa. Jokaisella on vastuu toimia yhteisen hyvän rakentamiseksi. Näin palvellaan sekä lähimäistä että Jumalaa.
Toinen Lutherille keskeinen idea on ero maallisen ja hengellisen regimentin eli hallinta-alueen välillä. Maalliset hallitsijat hallitsevat yhteiskuntaa lakien ja miekan avulla. Seurakuntaa hallitaan Jumalan sanalla. Luterilaisuudessa kirkko ei siksi ole ensisijaisesti poliittinen toimija. Sen tehtävä on julistaa evankeliumia ja toimittaa sakramentteja. Pelastus ei tule yhdenkään sosiaalisen tai poliittisen liikkeen tai vaikuttajan kautta. Yhteiskunnan tulee ottaa pieniä askeleita kohti parempaa. Lopullinen täyttymys saavutetaan vasta Jumalan valtakunnassa.
Luterilainen kirkko vaikuttaa maailmassa maallikkojensa kautta. Seurakunnan tehtävänä on auttaa erilaisissa ympäristöissä palvelevia jäseniään ymmärtämään paremmin kristillistä perinnettään ja vastuutaan. Köyhät ovat erityinen huolenaihe. Välittömän avun antamisen lisäksi on tärkeää kysyä, miksi köyhät ovat köyhiä. Tältä pohjalta pyritään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen.
Reformoidut
Kalvinistit kulkevat Jean Calvinin (1509–1564) viitoittamaa tietä. Reformoitu uskonpuhdistus voidaan nähdä keskiajan sosiaalisten olojen korjaamiseen tähtäävänä liikkeenä. Sen sijaan että papit, munkit ja nunnat nähtäisiin hengellisinä ihmisinä ja muut ihmiset maallisina, Calvin korosti seuraajineen arkisen elämän pyhyyttä.
Reformoidussa ajattelussa valtion johtaminen on osa luomisjärjestystä. Politiikassa ollaan tekemisissä hyvän, mutta langenneen ihmisyyden kanssa. Jumala käyttää työssään myös muita kuin kristittyjä. Vaikka asioita tulee aina pyrkiä muuttamaan paremmiksi, ihmisen syntisyyden tähden ihanteet eivät toteudu vielä tässä ajassa.
Synti on ihmisten lisäksi läsnä myös järjestelmissä ja rakenteissa, joten niitäkin tulee uudistaa. Hyvässä lainsäädännössä on kyse Jumalan kunnian ja lähimmäisen rakastamisen toteutumisesta. Erilaisuus hyväksytään osana Jumalan hyvää luomistyötä, joten ihmisten ja kansojen ei tarvitse olla keskenään samanlaisia. Erilaisina voimme toteuttaa yhdessä inhimillistä potentiaaliamme.
Anabaptistit
Ensimmäisillä kristillisillä vuosisadoilla seurakunta oli erillään valtiosta. Alkuseurakunnassa oli siis kyse ”vapaakirkosta”, joka koki myös vainoja. Anabaptismi, eli radikaalireformaatio, syntyi uskonpuhdistuksen aikaan. Varhaisten anabaptistien liikkeen yhteiskunnallinen tilanne muistutti alkuvaiheissaan alkuseurakunnan tilannetta.
Anabaptismiin kääntyi ihmisiä niin katolisesta, luterilaisesta kuin reformoidusta uskosta. He joutuivat näiden kaikkien vainon kohteeksi. Suurin osa liikkeen johtajista oli maallikkoja.
Anabaptistit korostavat teologiassaan Jeesuksen keskeisyyttä kaikessa Raamatun tulkinnassa, poliittista riippumattomuutta, uskovien seurakuntaa, kaikkien uskovien pappeutta sekä väkivallattomuutta. He olivat aikaansa edellä uskonnonvapauden suhteen. Myös heille köyhien auttaminen oli prioriteetti. He kanavoivat avun kuitenkin suorien henkilökohtaisten kontaktien välityksellä.
Kirkkojen ja kristillisten liikkeiden suhde politiikkaan ja niiden asema yhteiskunnassa on vaihdellut paljon historian saatossa. Voimme oppia jotain arvokasta kaikista eri kristillisten perinteiden tulokulmista.
Juha Mikkonen
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti