Suhteeni teologiaan

Ennen uskoontuloani ei minulla ollut erityistä suhdetta teologiaan. Kun sain armon tulla löydetyksi joulukuussa 1999, asia ei aluksi muuttunut. Oltuani Pohjois-Savon helluntaipiireissä muutamia kuukausia, omaksuin kielteisen asenteen teologiaa kohtaan. Ajattelin että se on parhaillaan tarpeetonta ja pahimmillaan vahingollista.
Olen aina pitänyt lukemisesta ja ajattelemisesta. Asia ei muuttunut kristillisen uskon omakohtaisen omaksumisen myötä, mutta kirjat ja kysymykset vaihtuivat. Aluksi luin pelkkiä hartauskirjoja ja pohdin lähinnä käytännön uskonelämään liittyviä kysymyksiä. Ajattelin että teologiset opukset ovat kuivia ja teologit hengettömiä.

Vähän kerrassaan asenteeni alkoi kuitenkin muuttua. Siihen vaikutti Leppävirran lukion uskonnonopetuksen lisäksi pitkälti Leppävirran kunnan kirjasto. Alister McGrathin teos ”Kristinuskon perusteet – johdatus teologiaan” oli ensimmäisiä teologisia opuksia, joita luin. Minua sykähdytti erityisesti se, että siellä puhuttiin karismaattisesta ja evankelikaalisesta teologiasta. Kiinnostuin evankelikaalisuudesta, arvostinhan Billy Grahamia, joka oli liikkeen näkyvin edustaja 1900-luvulla. Karismaattisesta kristillisyydestä olin saanut myönteisiä kokemuksia erityisesti helluntailiikkeessä.

Keväällä 2002 jouduin raamattukriisiin luettuani viisi Heikki Räisäsen kirjaa. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, ettei fundamentalismi ole käypä vaihtoehto. En luopunut Kristuksesta, mutta uskonelämäni oli kuukausia käymistilassa. Keskustelin Leppävirran luterilaisen kirkon silloisen kappalaisen, nykyisen kirkkoherran, Teppo Ritarin kanssa. Teppo kertoi että lähes jokainen uskova, joka lähtee yliopistoon, joutuu raamattukriisiin.

Luin mm. Timo Eskolaa, Matti Kankaanniemeä ja Risto Santalaa. Minua rohkaisi ajatus siitä että voi tuntea perusteellisesti tieteellistä eksegetiikkaa ja olla silti samalla aktiivisessa, herätyskristillisessä uskossa. Kritiikki Räisästä kohtaan tuntui myös vahvistavalta. Aloin nähdä sitä, että on tärkeää pystyä kohtaamaan liberaaliteologit tieteellisin argumentein.

Aloin haaveilla että saisin opiskella teologiaa. Vahvimmat vaihtoehdot olivat Iso Kirja, Joensuun yliopisto ja Suomen teologinen opisto. Minulle oli valaisevaa käydä keskustelua entisen Ison Kirjan oppilaan kanssa internetissä kristillisillä sivustoilla. Hän kertoi minulle asioita, joita olin itsekin miettinyt. Hän oli pettynyt helluntailaisiin ja päätynyt takaisin luterilaiseen kirkkoon. Kuitenkin hän arvosti Ison Kirjan opettajia. Tutustuttuani Global Universityn materiaaleihin, minulle tuli kuitenkin vahva vaikutelma, etteivät ne ole akateemisesti korkeatasoisia opuksia. Asiaa vahvisti keskusteluni luterilaisen papin Arto Antturin kanssa, jolla näytti olevan kokemusta asiasta. Uskon kuitenkin yhä, että Iso Kirja on hyvä koulu.

Luterilaisuus tuntui toisaalta vetoavalta. Luin Tunnustuskirjat ja Piperin Kristillisen dogmatiikan. Sain tunnustuksellisesta luterilaisuudesta opillista ryhtiä ja opin tuntemaan armoa. Kuitenkaan en voinut yhtyä kaikkeen mitä luin. Tajusin, että edustan enemmän reformoitua uskoa kuin luterilaisuutta.

Leppävirran kirkkoherra Teppo Ritari pyysi minua töihin kirkolle ja sain olla suntion sijaisena ja puistotöissä, sekä hieman vapaaehtoisena hengellisellä puolella. Teppo ehdotti, että hakisin tiedekuntaan, diakoniaopistoon tai nuoriso-ohjaajakoulutukseen. Ehkä hän ajatteli, että minusta voisi tulla luterilainen. Painavimmat syyt miksi en noudattanut Tepon ehdotusta olivat teologisia. En kyennyt hyväksymään lapsikastetta, kansankirkkomallia enkä kirkon ylimmän johdon mielestäni opillista ja eettistä ryhdittömyyttä.

Rakkauteni teologiaa kohtaan toi minut Suomen teologiselle opistolle. Tiedän ettei kristinuskoon ja Raamattuun sitoutuva teologia ole kuivaa. Se on lähde, josta voimme päivittäin juoda. Se ei ole hengetöntä, vaan elinvoimaista. Ymmärrän että teologialla on tavattoman suuri merkitys seurakunnalle ja kristinuskon tulevaisuudelle. Evankelikaali filosofi William Lane Craig on sanonut, että jos tahdomme saada suurta muutosta aikaan lännessä, tarvitsemme kristittyjä akateemikkoja. Meillä voi olla herätyssaarnaajan into, mutta elleivät ihmiset pidä kristinuskoa vaihtoehtona, saavutamme vain harvoja.

Liberaaliteologia on muuttanut yliopistojen kautta koko läntisen uskonnollisen ilmapiirin. Vakavasti otettavan raamattu-uskollisen teologian avulla voimme olla vaikuttamassa siihen, että yleinen asennoituminen kristinuskoa kohtaan voisi muuttua siten, että Raamattuun sitoutuvasta kristinuskosta voisi tulla yhteiskunnassamme älyllisesti kunnioitettava vaihtoehto. Voimme voittaa Dawkinsit, Dennetit ja Spongit vain järjellisin argumentein. Samalla kristinuskoon sitoutuva teologia suojelee kristillistä seurakuntaa vahingollisilta virtauksilta, joita ajassamme kyllä piisaa. Tahtoisin osaltani olla vaikuttamassa siihen, että teologian resursseja käytettäisiin enemmän vapaissa suunnissa ja että uskovat oppisivat ajattelemaan itsenäisemmin.