tiistai 26. elokuuta 2014

Elämän katoavaisuus ja pysyvyys

Olen miettinyt sitä miksi tuntuu siltä että elämä menee nopeasti. Olen päätynyt siihen että varmaan se tuntuu siltä siksi että se menee nopeasti. Kohta sitä ollaan vanhoja ukkoja ja mummoja. Sitten ollaan taivaassa.
Elämän rajallisuuden tunnustaminen auttaa meitä keskittymään siihen mikä elämässä oikeasti on tärkeää, arvostamaan sitä millä on todella merkitystä. Pidämme suuressa arvossa lääkäreitä, kirurgeja, ensihoitajia ja sairaanhoitajia. Siinä teemme oikein, sillä he pelastavat ihmisiä kuolemasta ennenaikaisesti. He tekevät tosi tärkeää työtä.

Kuitenkin ihmisen syvin ongelma on se, että me kaikki lopulta kuitenkin kuolemme, mikäli Jeesuksen takaisintulo viipyy. Olen vakuuttunut siitä että ainoa todellinen vastaus kuoleman todellisuuteen on evankeliumi. Toivon että jokaisella Jumalan valtakunnan asialla olevalla voisi olla terve ja asiaankuuluva omanarvontunto sen suhteen kenen palvelijoita olemme ja millä asialla liikumme.

Meri Heinonen on toimittanut teoksen Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. En ole vielä lukenut teosta, mutta minusta sillä on osuva nimi. Käsittääkseni keskiajalla sorruttiin usein myös ajallisuuden väheksymiseen, mutta ajattelen että kun ikuisuuden odotus on oikeissa puitteissa, se nimenomaan vapauttaa meidät elämään tässä hetkessä, arvostamaan elämän kipuja ja iloja sekä läheisiä joiden kanssa niitä jaamme.

Lintisen Simo kertoi siitä miten muutamat Finnleisonin tehtaan vapaakirkollisista naistyöntekijöistä elivät yksinkertaista ja säästäväistä elämää. He antoivat lähetystyöhön runsaasti varoja ja mahdollistivat näin sen, että monet saivat kuulla evankeliumin. Ikuisuusnäkökulma auttaa meitä luopumaan joistakin hyvistä asioista ajassa, koska tämä aika ei ole kaikki. Ikuisuusnäkökulma antaa meille myös toivoa ja kestävyyttä ajallisen elämän vastoinkäymisten suhteen. Vaikka tuntuisi joskus siltä että elämä menee päin helvettiä, se ei todellakaan mene päin helvettiä vaan päin paratiisia.

Rukoilemme.

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset." Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen. Olemmehan syntyneet uudesti, emme katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja iätipysyvästä sanasta. Jeesuksen nimessä, Aamen. (Psalmi 90; 1. Piet. 1.)

Laulan teille laulun. Se syntyi Joosua-aktiossa ollessa. Olimme pitämässä Vaasan vankilassa hengellistä tilaisuutta vangeille ja vartijoille. Linja-auton kuljettajanamme oli Viron luterilaisen kirkon entinen kirkkoherra Esko Syväri. Hän oli muuttanut Suomeen ja ryhtynyt bussikuskiksi. Hän oli juuri todistamassa vangeille siitä miten Jumala oli antanut hänelle jatkoaikaa, kun hän sai ilmeisesti aivoinfraktin ja kaatui kuolleena maahan. Häntä yritettiin elvyttää, mutta oli hänen aikansa lähteä. Tämä herätti minussa voimakkaita tunteita ja käsittelin niitä tekemällä tämän laulun. Se on omistettu Esko Syvärin muistolle. Laulun nimi on Vain henkäys.

1 kommentti: