Kasvun tie – Erik Ewaldsin elämästä ja ajattelusta

Mikä kirjassa oli hyvää?

Heti ensi kosketus kirjaan oli innostava. Ewalds oli minulle hieman tuttu nimi jo ennestään. Olin kuullut puhuttavan hänestä herätyskristillisissä luterilaisissa piireissä ja kuunnellut erään Ewaldsin sielunhoitoesitelmän Karas-sanan kasetilta. Oli hienoa lukea hänen tarinansa, kasvunsa syrjäänvetäytyvästä maalaispojasta erittäin luovaksi persoonaksi ja merkittäväksi kristityksi vaikuttajaksi. Ihailen hänen mittavaa elämäntyötään.

Mielestäni Ewaldsin holistinen ajattelu on todella tervettä ja kypsää. Kasvun tie oli niin mainio teos että aion vielä lukea Ewaldsin omia kirjoja. Olen ostanut kirjan Sielunhoito ja terapia kirjaston poistomyynnistä. Siitä voisi aloittaa. On mahtavaa että Ewalds sai vaikutteita vapailta suunnilta. Aika radikaali oman tien kulkija ja moniosaaja. Oli siistiä törmätä Erikin opettajissa tuttuihin nimiin, kuten teologi Yrjö Alaseen ja filosofi Eino Kailaan.

Ajattelen että hänen neuvoillaan olisi yhä kysyntää niin vapaissa suunnissa kuin kirkon piirissä. Mielestäni kirkossa ollaan vieläkin liian pappiskeskeisiä (vaikka on varmasti tapahtunut myönteistä kehitystä Ewaldsin ajoista) ja luterilainen liturgia (joka sinänsä on kaunis ja rikas siunauksen välittäjä) ei aina puhuttele niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sen merkitystä. Maallikoille ei useinkaan uskalleta antaa rohkeasti todellista vastuuta ja valtaa, vaan laitetaan heidät pitämään kirpputoreja, keräämään kolehtia ja keräyksiä sekä keittämään kahvia. Hyviä ja tärkeitä asioita nämäkin, mutta maallikkoita voitaisiin hyödyntää mielestäni vielä paljon enemmän. Tosin kirkon herätysliikkeissä tilanne on tässä asiassa parempi, niissä maallikot julistavat, hoitavat sieluja ja johtavat yleisemmin.

Vapaissa suunnissa puolestaan tarvittaisiin yhä paljon enemmän sielunhoidon osaamista. Helluntailaiset osasivat johdattaa minut uskoon, mutta kasvuun ja kypsymiseen tukeminen jäi ehkä hieman vaillinaiseksi. Toisaalta on rohkaisevaa ettei Ewaldsin mielestä ole useinkaan välttämätöntä, että sielunhoitaja on ammattilainen. Toivon, että voisin itsekin oppia sielunhoitoa ja olla myös sitä kautta avuksi lähimmäisilleni, vaikken erikoistuisi siihen.

Olen samaa mieltä siitä, ettei sielunhoito missään tapauksessa ole toisen ihmisen taivuttamista omalle kannalleen (se on henkistä väkivaltaa), vaan sielunhoitajan tulee tukea hoidettavaa oman vakaumuksen löytämiseen ja omiin ratkaisuihin.

Mistä olin eri mieltä?

En ole pasifisti. Vaikka Ewaldsin näky maailmanrauhasta on ylevä, en usko että se voi koskaan reaalisesti toteutua tässä ajassa. Olen sitä mieltä että kristityllä on oikeus puolustaa maataan myös aseellisesti ja että varustelu Suomen Puolustusvoimissa on hyvin perusteltua. Erik joutui kyllä kokemaan sodan kauhuja rintamalla ja voihan olla että jos joutuisin kokemaan samaa, se voisi kenties muuttaa ajatteluani tässä asiassa.

Olen myös eri mieltä siitä että ylösnousemususko perustuisi ihmisen kokemukseen (kriiseistä selviytyminen). Mielestäni ylösnousemususko perustuu Jumalan ilmoitukseen. Voin hyväksyä sen että opetuslasten kokemus Jeesuksen ylösnousemuksesta oli kristinuskon synnyn kannalta kaikista merkittävin tapahtuma ja että ihmisen kokemukset ”pienistä kuolemista” selviytymisistä voivat liittyä emotionaalisesti ylösnousemususkoon, mutta minusta on silti harhaanjohtavaa sanoa niin voimakkaasti että se perustuisi ihmisen kokemukseen.

Siitäkään, että kaste Kristuksen kuolemaan tarkoittaisi elämän pelosta poiskuolemista, en ole samaa mieltä. Ajattelen että kaste on yhdistymistä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen selittämättömällä, mutta koettavalla tavalla. Erik korostaa tämänpuoleista enemmän kuin minä. Ajattelen että tuonpuoleisuus on tämänpuoleista merkittävämpi siitä syystä, että se on lopullinen, ikuinen olotila. Tosin Erik on varmasti minua kypsempi ja voi olla että kun itsekin kypsyn annan enemmän arvoa tälle ajalle.

Mitä opin?

Huomasin että olen kamppaillut lapsena ja nuorena osittain samantapaisten asioiden kanssa. Erityisesti minua puhutteli Erikin alemmuudentunto ja sisäiset taistelut. Olen välillä miettinyt jos ryhtyisin suntioksi tai kiinteistönhoitajaksi enkä pyrkisi seurakuntatyöhön. Pastorin työ tuntuu niin suurelta haasteelta. Oli tosi kiehtovaa nähdä miten lapsuuden vaikeat kokemukset voivat muuttua voimavaraksi. Sekin että Erikin kypsyminen vei aikaa vuosikymmeniä, rohkaisee. Ehkä minullakin on toivoa.

Olen itsekin kamppaillut epäilysten kanssa varsinkin ihan uskonelämän alussa. Erik painiskeli panteististen ajatusten kanssa, minä solipsismin. Se, että Erik antoi suuren arvon kaunokirjallisuudelle, rohkaisee minua tutustumaan siihen lisää. Voisin lukea ainakin Tolstoita ja Dostojevskiä.

Erikin ajatus siitä, että sureminen lähtee vain suremalla on hieno. Kirjan kuvaus Erikin siskon kuolemasta oli koskettava. Se, että voimakas suru lopulta hellitti, antaa toivoa siitä, että mikäkin selviän tulevasta läheisteni poismenon aiheuttamasta tuskasta (olen menettänyt vasta isovanhempani). Täytyy antautua luopumisprosessiin täysillä, eikä yrittää tukahduttaa tunteita sitten kun kohtaan todennäköisesti aikanaan vanhempieni elämän päättymisen.

Erik osasi kohdata ja ymmärtää aidosti hyvin monenlaisia ihmisiä. Hänen esimerkkinsä ja neuvonsa kannustavat minua kuuntelemaan tarkkaan lähimmäisiäni. Myös Erikin ajatukset avioliitosta olivat hyviä, vaikka olenkin rukoillut naimattomuuden lahjaa.