Mietteitä teologian merkityksestä

Olen ollut lapsesta asti pohdiskelija ja tykännyt lukea. Kai minua on joskus pidetty aika syvällisenäkin. Näin 43-vuotiaana täytyy todeta rehellisesti etten ole mitään kovin syvällisiä teoksia edes lukenut. Tai kenties jokusen harvan. Kaikkihan on suhteellista. Ylipäätään en ole lukenut kovin paljoa, jos vertaan itseäni akateemikoihin.

Sekin, mitä olen lukenut, on ollut enimmäkseen johdantoja, oppikirjoja ja yleisteoksia. Olen hieman kurkistellut tiedon maailmaan. Tehnyt pieniä pistokokeita. Ajatuksenjuoksuni on enemmän pintaliitoa kuin aidosti kypsää ja syvällistä, saati omaperäistä. Tiedostan olevani ajattelijana(kin) erittäin keskeneräinen.

Osittain pinnallisuuteni on oma valintani. Tajusin jo nuorempana, että minulla ei ole niin paljon annettavaa taustayhteisössäni (suomalainen vapaa kristillisyys, aiemmin olin helluntailiikkeessä, nykyisin enemmän Vapaakirkossa), jos pyrkisin erikoistumaan. Todellinen asiantuntemus edellyttäisi paljon rajaamista (sekä paljon työtä). Olen välillä kuullut kommentteja, ettei nytkään aina oikein ymmärretä / pysytä mukana, kun jaan ajatuksiani, vaikka yritän olla selkeä.

Olemme Suomen Vapaakirkossa (ja myös Suomen helluntaiherätyksessä) pitkälti maallikkoliike. Olen mieltänyt roolini siten että olen seurakuntateologi / generalisti / yleisosaaja / teologian opiskelija. En ole valmis ammattilainen / oikea tutkija / asiantuntija / spesialisti. Tiedän hieman teologian eri aloilta, mutta en ole hyvä missään (ja teologian ulkopuolelta osaan vieläkin vähemmän).

Voin kuitenkin popularisoida populaaria ja semiteknistä teologiaa (eli kansantajuistaa edelleen jo sinänsä kansantajuisempaa materiaalia). Sellaista on myös kiva lukea, kun sen voi liittää helpommin käytäntöön. Roolissani on tärkeämpää tietää hieman laajemmin perusteita, kuin olla jonkin kapeamman kysymyksen todellinen asiantuntija. Tämä rooli antaa mielekkyyttä kerrata alkeita ja pysytellä enemmän niissä. En operoi yliopistomaailmassa, mutta omassa taustayhteisössäni pyrin jakamaan luotettavaa tietoa.

Kokemus siitä, että olen saanut joskus olla avuksi jollekulle toiselle, on ollut minulle merkityksellisempää, kuin että saisin oivaltaa jatkuvasti enemmän alastani itse. Toki sekin on minulle merkityksellinen asia, että saan itse oppia lisää. Näen vapaakristillisissä seurakunnissa suurta tarvetta teologiselle perusopetukselle. Puuhun ei kiivetä latvasta. Olemme kokoomme nähden aika hyviä aika monessa muussa tärkeämmässä asiassa. Mutta hyvä teologia voisi osaltaan palvella ja vahvistaa kaikkea muuta tärkeää.

Toivon että Suomen vapaat suunnat (joilla tarkoitan siis erityisesti helluntailiikettä ja Vapaakirkkoa, joissa olen itse ollut molemmissa useita vuosia mukana elämäni varrella) saisivat tuottaa enemmän tervettä ja elinvoimaista teologiaa. Niillä on siihen edellytyksiä. On lahjakkaita yksilöitä. On yhteisöjen elävää, toimivaa uskoa. Teologiaa syntyy, kunhan teologeilla on tervettä nöyryyttä, ja heille annetaan sopivasti tilaa ja arvostusta - muuallakin kuin yhteisöjen oppilaitoksissa.

Joskus olen miettinyt pienessä mielessäni että mahtaakohan Suomen vapaassa kristillisyydessä olla jonkinlainen korrelaatio jonkinasteisten salaliittoteorioihin verrattavien uskomusten uskomisen alttiuden ja aika usein melko matalahkon teologisen osaamisen välillä. Olen osa tätä kristinuskon haaraa ja rakastan ja arvostan sitä aidosti. Siksi myös pohdin tällaisia asioita ja sanoitan niitä myös ääneen.

En sano tätä lainkaan sillä, etteikö meillä olisi mukana myös osaavia teologeja (pastoreita, teologian opettajia, seurakuntalaisia) ja viisaita (osa hyvän akateemisen koulutuksen saaneita sekä tolkullisia käytännön elämän sivistämiä) maallikoita (niin palkattuja kuin vapaaehtoisia) tasapainottamassa tilannetta. Kun miettii kirkkohistoriaa niin esim. anabaptismissa on ollut ainakin jossainmäärin jokseenkin samankaltaista elinvoimaa ja levottomuutta.

Tasapainoisimmat anabaptistit olivat Menno Simonsin (1496-1561) ja Balthasar Hubmaierin (1485-1528) kaltaiset oppineet teologit. Hekin olivat verrattain radikaaleja, jos asiaa katsotaan vanhojen kirkkojen perspektiivistä. Joskus jo Jean Calvinia (1509-1564) pidetään sangen radikaalina. Toki helluntailaisuus ja vapaakirkollisuus ovat rauhoittuneet vuosikymmenten saatossa (anabaptisteista puhumattakaan). Reilu satavuotinen historia tuo jo hieman perpektiiviä.

Samalla sitä miettii että onko nyt uuskarismaattisuudessa (tiedostan että sitä on useammansorttista ja että yleistän) ehkä jotain samankaltaista kokemuksellista vetovoimaa kuin helluntailaisessa ja vapaakirkollisessa kristillisyydessä alkuaikoina (ja anabaptismissa silloin vuosisatoja sitten). Mutta samalla aika usein merkittävästi vähemmän teologista ja akateemista kompetenssia ja tasapainoa. Ikäihmiset tuovat toimintaan realismia niin elämässa kuin kuolemassa. He ovat nähneet ja kokeneet paljon elämää. Myös se, että vietetään säännöllisemmin seurakuntalaisten hautajaisia, tuo balanssia rukouselämään / spiritualiteettiin / uskonkokemukseen. Kaikki eivät suinkaan parane. Kuolemme täällä kaikki johonkin.

Toivon sydämestäni että helluntailaiset tukisivat runsaasti taloudellisesti Isoa Kirjaa ja vapaakirkolliset Suomen teologista opistoa ja että valtiokin näkisi näiden kansanopistojen sivistyksellisen ja ammatillisen merkityksen ja avustaisi myöskin tulevaisuudessa. Nämä opistot eivät ole ainoastaan raamattukouluja, vaikka pyhää Raamattuakin niissä opiskellaan. Pelkään että ilman näitä opinahjoja Suomen vapaa kristillisyys (näissä opiskelee myös muita kristittyjä kuin ainoastaan taustayhteisöjensä väkeä) olisi intellektuaalisesti merkittävästi köyhempää. Tunteet ja tahto ovat tärkeitä, mutta järkeäkään ei saisi unohtaa.

IK:n systemaattisen teologian opettajani Miika Tolonen totesi kyllä joskus että länsimainen teologia on usein liiankin tieto- ja ratiokeskeistä. Kulttuurissamme tieto- ja järki saattaa tosiaan korostua liikaakin suhteessa muihin asioihin. Ihminen ja maailma ovat kuitenkin kokonaisuuksia. Logiikka ei kata kuin osan todellisuutta. Ja usko Jumalaan on suhde, ei filosofiaa. Jumala on suuri mysteeri. Kristinuskoon kuuluu rationaalisuuden lisäksi myöskin mystiikka. Jo tasapainoinen inhimillinen persoonallisuuskin sisältää järjen lisäksi myös tunnetta ja tahtoa. Teorian lisäksi tarvitaan aitoa intoa / sydämen paloa (pathos) sekä praksista eli käytäntöä.

Järjen korostukseen liittyy usein myös reduktionismi. Asioita pelkistetään, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Tämä voi olla hyödyllinen / tarpeellinen metodi, mutta on myös vaarana pelkistää liikaa. Asioita, joita emme tavoita ymmärryksellä, voidaan kieltää edes olevan tosiasialllisesti olemassa. Ihmisen mielen sanotaan joskus olevan vain aivojen luoma harhakuva. Elämän sanotaan joskus olevan vain sattuman ja välttämättömyyden tuotetta. Rakkauden sanotaan joskus olevan vain aivojen sähkökemiaa. Tällainen on mielestäni villiintynyttä ihmisjärjen hurmahenkisyyttä.

Teologian opiskelijana ja seurakuntateologina olen huomannut kahtalaisen haasteen pyrkiessäni popularisoimaan tieteen tulokulmia. Kuinka olla riittävän uskollinen sille, mitä varteenotettavan akateemisen tutkimuksen pohjalta on suurin piirtein vastuullista sanoa? Ymmärrän joka tapauksessa teologiasta rajallisesti, tiedostan että minulla on aina tarvetta kehittyä. Tiedän sen verran että voin harjoittaa kansantajuistamista mielekkäästi, kunhan muistan verifioida väitteitäni, säilyttää itsekriittisyyden, sekä tiedostaa olevani edelleen oppijan paikalla.

Toinen osa hasteesta on kuinka osaisin olla riittävän ymmärrettävä / relevantti kuulijoille / lukijoille, joilla ei välttämättä ole kovin perusteellisia teologisia pohjatietoja, eikä välttämättä kärsivällisyyttä sellaisille näkökulmille, jotka eivät tuo välitöntä hyötyä, ja jotka saattavat myös toisinaan enemmän tai vähemmän poiketa taustayhteisössä vallalla olevasta esiymmärryksestä. Näihin uskomuksiin voin joka tapauksessa vaikuttaa hyvin rajallisesti osallistumalla aidosti yhteisöni elämään ja olemalla yhtenä äänenä monien muiden äänien joukossa, ollen todellisesti osa yhteisöäni jakaen sen vakaumuksia. Vaikutus on siis molemminsuuntaista.

Mm. TV7 tarjoaa varsin monenkirjavaa ohjelmistoa, osa siitä on parempaa, mutta osa tarjonnasta on yksipuolista, toisinaan myös epäilyttäviä vaikutteita antavaa. RadioDei on mielestäni johdonmukaisesti tasokkaampi media. Se on myös monipuolisempi ja moniäänisempi kuin esim. Radio Patmos. Lisäksi Suomessa on monenkirjavaa kirjallisuutta, joka kilpailee juurevamman opetuksen kanssa lukijoiden suosiosta.

Onneksi on vakiintuneempia ja vastuullisempia kustantajia, mutta osa muusta kirjallisuudesta on vähintäänkin höttöistä, pahimmillaan jopa hereettistä. Internet on vielä villimpi maailma, jossa lähes kuka tahansa voi väittää lähes mitä tahansa ja ilman mitään tilivelvollisuutta kenellekään - hyvässä tai pahassa tarkoituksessa. On parempi olla lähes missä tahansa kristillisessä seurakunnassa kuin netin "armoilla".

Teologia on tiedonalana valtameri. Koen että yritän ammentaa tästä valtamerestä itselleni teelusikalla. Koen myös että yritän ottaa omasta teelusikastani sisältöä pipetillä ja annostella siitä toisille pisaran sinne toisen tänne. Jokaisen teologian pääaineen alakohtaan voisi uppoutua loppuelämäkseen. Eikä vieläkään tietäisi siitä läheskään kaikkea. Uuden testamentin tutkija N. T. Wright on joskus todennut että haaste ymmärtää ja opettaa on musertava (engl. daunting). Jos ammattilaisesta tuntuu siltä, kai opiskelijallakin on lupa kokea asia sellaisena.

Toki opiskelijalta ei vaadita niin paljoa. Ja toisaalta ammattilaisilla on puolestaan enemmän mittaa kohdata vaatimuksia. Näitä tiedonaloja ei oteta haltuun vuodessa eikä kahdessa. Vaikka teologian opiskelijana arvostan alaani suuresti, se ei kuitenkaan ole koko elämäni. Teologia ei ole kaikki edes kristinuskossa eikä kristillisessä seurakunnassa. Elämään liittyy paljon muutakin mitä on hyvä pohtia / ottaa huomioon ja tehdä / kokea. Silti terve teologia on tärkeää elävälle kristillisyydelle ja seurakunnan hyvinvoinnille. Ja hyvinvoiva seurakunta ja elävä kristillisyys myös tuottaa tervettä teologiaa.