Olen joskus yrittänyt käydä hieman keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyen somessa. Eräät arvokonservatiivikaverini luulivat että olen liberalisoitumassa. Eräät arvoliberaalikaverini puolestaan laittoivat minuun välit poikki. Tästä syystä olen keskustellut näistä asioista viime aikoina hieman vähemmän ja varovammin.
Rehellinen ja avoin keskustelu näistä asioista voi olla aika vaikeaa somessa. Se voi olla sitä muutenkin. Kuitenkaan lähtökohtiaan ei ehkä kannata peitellä, jos haluaa keskustella aidosti. Ja jos kaveruus ei kestä todellisuutta, niin ehkä se ei sitten ollut kestävää. Ja mistä muusta keskustelussa voi lähteä liikkeelle kuin omista lähtökohdistaan? Tämä koskee yhtä lailla kaikkia.
Some on joillekin parhaillaan meneillään olevassa kulttuurisodassa myös informaatiovaikuttamisen kanava. Ilmaistu halukkuus dialogiin voi olla julkisivu. Todellinen tarkoitus voi olla tilaisuuden saaminen oman näkemyksensä julistamiselle. Dialogi ei ole saarnaamista eikä rummuttamista, vaan siihen kuuluu oleellisesti myöskin kuuntelu. Aito yritys ymmärtää toista osapuolta. Ilman tätä todellista kohtaamista ei voi tapahtua, saati että voitaisiin edistyä siinä.Ehkä dialogi voi mennä liian vaikeaksi, jos keskustelijoilla ei ole riittävästi yhteisiä lähtökohtia. Tulee helposti paljon väärinymmärryksiä ja ylitulkintoja. Eikä oikeinymmärryksetkään välttämättä kelpaa sen enempää. Ehkä julistaminen on nopeampaa ja helpompaa. Ei tarvitse kohdata aidosti kuin omaa viiteryhmää.
En koe olevani liberaali, tai edes keskilinjan edustaja, vaan maltillinen konservatiivi. Vaikka intentioni ei ole loukata, tiedostan että näkemykseni voivat silti loukata. Mutta en minä niitä ainakaan sen takia ole muuttamassa. Ihmisen täytyy seurata sitä, mitä hän vilpittömästi pitää totena. Länsimaiseen yhteiskuntaan kuuluu myös oikeus olla eri mieltä tärkeistäkin asioista.
Yritän seurata kristillisenä ajattelijana samanaikaisesti Raamatun linjaa, kristillistä traditiota, sitä mitä ihmisjärki sanoo, ja sitä mitä opimme yksin ja yhdessä kokemuksesta seurakuntana - myös edesmenneiltä. Yhtälö ei ole helppo. En ole aina onnistunut tässä, enkä tule aina onnistumaan jatkossakaan. Mutta yrittää täytyy kuitenkin.
Tunnustan julki että olen kamppaillut elämässäni kahden tendenssin kanssa. Toinen on paine mukautua ja toinen tilanteesta nouseva vastareaktio radikalisoitua. Sanotaan että vain kuolleet kalat menevät virran mukana. Toisaalta yhdysvaltalainen presbyteeriteologi J. Gresham Machen (1881-1937) on sanonut "fundamentalismi on konservatismia, joka kokee itsensä uhatuksi". Tiedostan että kumpikaan näistä suunnista ei ole minulle hyväksi kristittynä. Näkisin että levollinen vastarinta on ihanteellisempaa kuin reaktiivisuus tai luovuttaminen.
Ymmärrän Taivaan kansalaisena että lähetystyössä (Suomikin on lähetyskenttä) on tärkeää kontekstualisoida kristillinen sanoma ja osoittaa lähimmäisenrakkautta. Samalla Suomen kansalaisena tahdon osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka valtiomme on ajallinen ja ohimenevä historiallinen kokonaisuus, se on minulle rakas ja tärkeä.
Koen syvää kiitollisuutta Suomesta. Meillä on monin tavoin hyvä maa. Meillä on myös erittäin älykäs, empaattinen ja hyvin koulutettu presidentti. Toisaalta kristinuskon valta-aikoinakin (oli kyse luterilaisesta yhtenäiskulttuurista tai Bysantin valtakunnasta) Jeesuksen seuraajat edelleen "kaipaavat taivaallista isänmaataan" (Hepr. 11:16).
Kristittyinä olemme aina "muukalaisina vieraassa maassa" (1. Piet. 2:11). Näin myöskin moniarvoisessa Suomessa. Kristinusko ei ole täysin kotonaan missään täällä alhaalla, tai sitten se on mukautunut "tämän maailman menoon" (Room. 12:2). Ainoastaan Jumalan valtakunta kestää iäti ja on täydellinen. Samalla kristityt ovat myös aidosti osa tätä ohimenevää historian virtaa, missä maassa/kansassa/valtakunnassa he sitten elävätkin. Valtakuntia syntyy ja valtakuntia hajoaa. Vielä nyt on Suomen tasavallan aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti