Elämme jälkikristillistä aikaa lännessä. Olemme eläneet jo vuosikymmeniä. Sekularisaatio eli maallistumiskehitys on edennyt varsin nopeasti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Muut uskonnot ovat tulleet jäädäkseen. Filosofinen naturalismi on usein vallalla erityisesti akateemisesti koulutettujen keskuudessa. Raamattua tunnetaan yhä heikommin ja sitä kunnioitetaan yhä vähemmän.
Suomi seuraa yleensä kehityksessä pienellä viiveellä muuta Länsi-Eurooppaa. Maamme suurimpaan uskonnolliseen yhteisöön, evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kuuluu yhä vähemmän suomalaisia. Kirkkoon kuuluvien parissakin sitoutuminen kristilliseen oppiin ja etiikkaan ja jumalanpalveluselämään on vähentynyt. Muutkin kristilliset kirkot hiipuvat tai ovat stagnaatiossa. Suomesta on tullut jälleen lähetyskenttä. Mitä kristillisen seurakunnan tulisi tehdä?
Aivan aluksi on hyvä tunnustaa tosiasiat. Emme voi kääntää kelloa taaksepäin ja palata sellaiseen aikaan mitä ei enää ole. On hyvä muistaa sekin, ettei kristillisen yhtenäiskulttuurin aikakaan ollut ongelmatonta. On tapahtunut myös hyvää kehitystä niistä ajoista. Esimerkiksi kristillisten seurakuntien keskinäinen yhteys ja keskinäinen kunnioitus on syventynyt ja dialogi ja yhteistyö on lisääntynyt.Raamatulla päähän
Varhaisella seurakunnalla on paljon opetettavaa meille tämän päivän Kristuksen opetuslapsille. Alkuseurakunta eli halveksittuna vähemmistönä. Heillä ei ollut poliittista valtaa, vaan he rakensivat Jumalan valtakuntaa julistamalla evankeliumia ylösnousseesta Vapahtajasta ja palvelemalla lähimmäisiään. He olivat ”outoja ja muukalaisia”, jotka ottivat Jumalan tosissaan.
Pelkään kulttuurisotia. En ensisijaisesti sen tähden, että oma maineeni kärsisi tai etten tulisi hyväksytyksi ihmisten edessä. Pelkään niitä erityisesti siksi, että sen sijaan, että rakastaisimme Jeesuksen ja varhaisten kristittyjen esimerkin mukaisesti, saatamme yrittää epätoivoisen kiihkeästi pitää kiinni suomalaisen kristillisen kulttuurin perinteisen aseman viimeisistä rippeistä ja samalla menettää uskottavuuttamme evankeliumin tuojina valtaväestön silmissä.
Toisin sanoen pelkään, että moni torjuu evankeliumin, koska emme osaa kommunikoida sitä rakastavasti, vaan ”lyömme Raamatulla päähän”. Itsekin olen siihen toisinaan syyllistynyt. Monet ihmiset ovat kyllä avoimia kristinuskon sanomalle, kunhan kontekstualisoimme sen, eli tuomme sen lähelle kuulijoita, kerromme sen tavalla, jonka he voivat ymmärtää. Tätä lähetystyöntekijät ovat tehneet pitkin kirkkohistoriaa.
Profeetallinen vähemmistö
Tähän voi toki huomauttaa, että kristillinen kulttuuri tekee hyvää kansoille. Olen samaa mieltä. Tätä voi perustella myös historiallisesti. Mutta pelkään, että olemme jo hävinneet nykyisen kulttuurisodan. Me kristityt olemme jo marginaalissa. Emme ole enää moraalinen enemmistö, mutta voimme olla vielä profeetallinen vähemmistö. Elämäntapamme ja sanomamme on monelle vieras, mutta niin oli alkukirkon aikaankin.
Kristinusko kutsuu kaikkia mielenmuutokseen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Siis myös meitä kristittyjä! Parannus alkaa Jumalan huoneesta. Meidän ei tule mukautua tämän maailman ideologioihin. Ei edes kristillisyyden nimissä kulkeviin. Meidän tulee ajaa Jeesuksen agendaa eikä omaamme.
Kristityt voivat kyllä osallistua puoluepolitiikkaan, mutta soisin seurakunnan olevan erillään puoluepolitiikasta. Näin eri puolueiden jäsenetkin ja myös sitoutumattomat voivat kokea seurakunnan kodiksi.
Todellinen kristinusko ei ole koskaan täysin kotonaan tässä maailmassa. Jeesus haastaa kaikkia kulttuureja — myös kristillisiä kulttuureja.
Armahdetut syntiset
Kristinuskon pohjavire on Jumalan käsittämätön armo. Julistamme sanomaa Jumalasta, joka rakastaa luomiaan ihmisiä niin paljon, että syntyi yhdeksi meistä ja kuoli kaiken pahuutemme tähden sovittaen syntimme. Hän voitti kuoleman ja pahan vallat ylösnousemuksellaan. Ja hän tulee kerran takaisin tuomitsemaan oikeudenmukaisesti ja luomaan kaiken uudeksi.
Yksikään poliittinen vaikuttaja tai liike ei voi ottaa itselleen messiaanista tehtävää maailman pelastajana. Yksin Kristus on Pelastaja.
Meidän tulee löytää uudelleen identiteettimme Kristuksesta ja evankeliumista. Armahdettuina syntisinä saamme kertoa toisille syntisille armosta. Kerjäläisinä, jotka ovat löytäneet leipää, kerromme toisille kerjäläisille, missä on leipää. Kenenkään Kristukseen turvaavan ei tarvitse joutua Jumalan tuomitsemaksi, koska Jeesus kantoi jo tuomion puolestamme. Huolimatta suhdanteista kristillisellä seurakunnalla on aina edessään tulevaisuus ja toivo.
Juha Mikkonen
Keuruu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti