Lukioajoista muistan uskonnontunneilta asian, joka nolotti jälkeenpäin (oli toki muitakin asioita jotka nolotti, mutta ei enempää niistä tällä kertaa). Tulin väittäneeksi että helluntailaisuus on maailman suurin kristinuskon suunta. Opettaja sanoi että roomalaiskatolinen kirkko on suurin. Meinasin sanoa "mutta eiväthän he ole oikeasti kristittyjä". Älysin silloin vaieta.
Olin lukenut jotain Leo Mellerin kirjaa, jossa hän väitti, ettei ihminen voi olla Jeesuksen oma, jos uskoo niin kuin roomalaiskatolinen kirkko opettaa. Myöhemmin hoksasin että roomalaiskatolilaisethan ovat olleet usein ihan aitoja kristittyjä, joskus suorastaan esikuvallisia uskovia. Heissä on myös monia karismaatikkoja. Toki siinä kirkossa on myös nimikristillisyyttä. Mutta missäpä vähänkään isommassa kirkkokunnassa / herätysliikkeessä ei sellaista olisi.Kirkkohistorian lukeminen on joskus vähän kuin lukisi Vanhaa testamenttia. On välillä hyviä kuninkaita / keisareita ja ylipappeja / paaveja, välillä huonoja. Kansa / kansat saa(vat) elää välillä siunatumpia rauhan aikoja, mutta pienet ihmiset jäävät välillä myös sodan jalkoihin. Ja välillä nousee profeettoja / reformaattoreita, jotka yrittävät palauttaa touhua Jumalan sanan mukaiseksi.
Historia voi hyvällä tavalla vieraannuttaa meitä nykyajan "kotkotuksilta". Historia muistuttaa meitä siitä etteivät kaikki tämänhetkiset kysymykset ja vastaukset ole itsestäänselvyyksiä. Vaikka toki myös tämänkin ajan kysymyksiä oman aikakautemme ihmisinä ja kristittyinä kysymme, ja niihinkin vastaamaan pyrimme.
Esimerkiksi keskiaika on paljon kiinnostavampi ajanjakso kuin usein ajatellaan. Silloin tapahtui paljon. Myös hyvää kehitystä ja edistystä. Historiassa uudet asiat pohjautuvat aina aiempaan. Skolastikkoja, keskiajan oppineita teologeja, usein moititaan. Epäilemättä myös aiheestakin. Mutta olivat he ainakin hyvin terävä-älyisiä. Siinä määrin syvällisiä, että heidän ymmärtäminen vaatii nykyihmiseltäkin vuosien opintoja.
Mutta historia vyöryy eteenpäin eikä menneeseen voi palata, vaikka siitä voi oppia. Ja joskus voi käydä niin että kulttuuri / yhteiskunta käyttää potentiaalinsa loppuun. Tulee taantumista. Se voi olla myös nykyisen läntisen kulttuuripiirimme kohtalo. Mutta jos Luoja suo, syntyy vanhan pohjalta jälleen uutta. Jotain joka ei ole kokonaan uutta, mutta ei enää täysin entistäkään. Jumala luo uutta.
Kristinuskon tarina liittyy tiiviisti kunkin ajan kehyksiin. Aivan kuten Raamatunkin suhteen, taustat auttavat ymmärtämään sitä miten ja miksi menneiden aikojen kristityt ajattelivat ja toimivat eri aikoina. Kuhunkin vuosisataan ja maantieteelliseen alueeseen voisi kirkkohistoriassa mennä syvällekin. Ainakin toistaiseksi pohdin yleisemmällä tasolla ja etsin peruskysymyksiin lisävaloa.
Tunnustan avoimesti että vaikka identifioidun suomalaiseksi vapaakirkolliseksi, en varmuudella tiedä sitä, mikä kristillinen kirkko on eniten oikeassa tai vähiten väärässä. Ehkä yksikään kristillisistä kirkkokunnista ei ole täysin oikeassa eikä täysin väärässä. Jotkut vapaakirkolliset teologit mieltävät asian siten, että olemme kaikki harhaoppisia. Kellään meistä ei ole täydellistä teologista järjestelmää. Ajatus voi hätkähdyttää, mutta siinä voi olla myös perää.
Pienessä mielessäni olen hahmotellut että se, mikä yhdistää kaikkia kristillisiä kirkkoja, tai edes suurinta osaa niistä, on ainakin todennäköisemmin lähempänä totuutta. Vastaavasti se, mikä on vain yksittäisen kirkkokunnan tai herätysliikkeen oma muista poikkeava tulkinta, on epätodennäköisemmin totuus.
Jos luterilainen kirkko on suomalaisen vapaakirkollisuuden äiti, ja olen Vapaakirkon poika, luterilaisuus on silloin isoäitini. Ja jos Rooman kirkko on luterilaisen kirkon äiti, Rooman kirkko on silloin vapaakirkollisuuden isoäiti, ja minun isoisoäitini. Näin kirkkohistoriallis-henkilökohtaisesti mietittynä.
Kristinusko on ollut historiansa aikana melko mukautuvainen uskonto. Yksi ongelma on että se mikä aiemmin toimi ja/tai oli välttämätöntä, voi uudessa tilanteessa kääntyä hidasteeksi / esteeksi / haitaksi. Kehitystä on vaikea ennakoida siinä historiallisessa tilanteessa, jossa itse olemme. Jälkeenpäin voi nähdä paremmin kuvion.
Pyörittelin joku vuosi sitten ajatusta: "Mikä meni pieleen alkukirkon jälkeen?" Mietin että reformaatio oli reaktio siihen että jotain meni pieleen. Ja että se mikä meni pieleen tapahtui siis patristisen ajan ja reformaation välillä. Tulin alustavaan tulokseen että ei ole niin yksinkertaista. Paljon asioita tapahtui, toki asioita meni epäilemättä pieleenkin.
Idän ja lännen kirkon eriytyvä kehitys oli yksi keskeinen asia tässä. Lännessä keksittiin asioita kuuntelematta idän kirkkoa. Minusta esimerkiksi filioque-lisäystä ei olisi pitänyt tehdä ominpäin. Lännen kirkon olisi ollut hyvä / syytä kuunnella enemmän idän kirkkoa (ja ehkä toisinkinpäin).
Lisäksi Rooman piispan vallan kasvu aiheutti ongelmia (tämäkin liittyy siihen miksi idän kirkko ei ehkä kuunnellut mielellään länttä, ei ollut kyse tasavertaisesta kohtelusta). Aluksi paavin vallan kasvu oli ymmärrettävää ja tärkeää, kun länsi-Rooma romahti. Jonkun täytyi huolehtia asioista. Mutta historian saatossa se meni yli sopivan.
Myös lännen kuninkailla meni yli sen mikä on sopivaa. Oli jatkuvaa taistelua vallasta kirkon ja maallisen vallan välillä. Maalliset hallitsijat laittovat jopa paaveja viralta. Ja vihkivät vastapaaveja (antipaavi). Ja paavit puolestaan käyttivät kirkollista valtaa (kuten ekskommunikaatiota) poliittisten asioiden edistämisessä.
Lisäksi ajattelen että skolastiikassa meni yli sen mikä on sopivaa. Ymmärrän että yliopistojen kehityksessä oli paljon hyvää. Samalla kun alettiin liiaksi filosofialla määritellä uskon mysteerejä, se ei ollut täysin terve kehityskulku. Raamattuakin luettiin virallisesti latinaksi, eikä tutkittu riittävästi alkukielillä (erityisesti kreikka ja heprea). Jotkut linjaukset perustuivat Vulgataan ja oppineet osoittivat sitten myöhemmin, ettei se ihan niin ole alkukielissä.
Oli myös simoniaa (kirkollisten virkojen ostamista), nepotismia (sukulaisten suosimista kirkon virkojen täytössä), poissaoloa viranhoidosta (eräskin arkkipiispa oli yhden ainoan kerran seurakunnassaan – omissa hautajaisissaan), alemman papiston kouluttamattomuutta (fiksummat tähtäsi pidemmälle), jopa valehtelua (kuten väärennetty dokumentti Konstantinuksesta).
Eikä saatu ajoissa aikaan riittäviä korjausliikkeitä (oli kyse paaveista, kirkolliskokouksista tai kuninkaista kansasta puhumattakaan). Ennen kuin oli jo aivan pakko. Reformaatio (niin protestanttinen kuin roomalaiskatolinen) pyrki korjaamaan asioita, mutta samalla siinäkin meni jossain määrin yli sopivan (niin roomalaiskatolilaisilla kuin protestanteilla).
Olen miettinyt myös että entä jos kirkon vallan menettämisessä, jopa jakaantumisessakin, olisi mukana Jumalan hyvää sallimusta, ehkä jopa kaitselmustakin? Pelastaisiko Jumala näin meidät kristityt itseltämme? Ja olisiko tilanne yhtään sen parempi jos maailmanlaajuinen valta olisikin jollakulla toisella porukalla? Ihmisen päänuppi kestää valtaa kovin huonosti uskonnosta ja ideologiasta riippumatta.
Kirkko on enemmän kuin yksikään kirkkolaitos. Se on pohjimmiltaan Kristuksen ruumis, Jumalan kansa, Jeesukseen Vapahtajanaan turvaavien joukko. Ehkä ajalliset instituutiot / rakenteet ovat välttämättömiä. Organisoituminen voi tukea ja kannatella seurakuntien ja seurakuntalaisten uskonelämää ylisukupolvisesti ja auttaa myös lähetystehtävän toteuttamista.
Oikeaan kirkkoon, Herran omiin (sana kirkko tulee kreikasta, kyriakon tarkoittaa Herralle kuuluvaa), liitytään kuitenkin uskomalla evankeliumi, ei liittymällä jonkin kirkon jäsenrekisteriin. Kirkosta vastaavasti erotaan hylkäämällä Jeesus Kristus, ei eroamalla jonkun kirkon jäsenrekisteristä. Todelliseen kirkkoon voi kuulua vaikkei olisi minkään kirkkokunnan jäsen, vaikka kristityn on myös tärkeä löytää oma koti. Jokaisessa kirkkokunnassa on myös mukana jäseniä, jotka eivät kuulu todelliseen kirkkoon.
Kristillinen kirkko voittaa ristiä kantamalla. Ei taistelemalla "tämän maailman aseilla". Jeesus kärsi puolestamme ja antoi meille esikuvan, jota seurata. Kristityn ei kuulu vastata pahaan pahalla, vaan voittaa paha hyvällä. Erittäin vaikea läksy, niin täällä Suomessa, kuin siellä missä kristittyjä vainotaan tosissaan. Läksy on nimittäin intuitiomme vastainen. Luonnollisen ihmisen tapa reagoida ja elää on tapella.
Tätä maailmaa leimaa jatkuva kilpailu resursseista ja taistelu selviytymisestä. Tämän laittoi aikanaan merkille myös Charles Darwin (1809-1882). Jo Raamatun luomiskertomus puhuu kuitenkin toisenlaisesta todellisuudesta - sapatin rauhasta käsin elämisestä. Myös eksoduskertomus puhuu levollisesta Jumalan luottamisesta. Israel vapautui Jumalan tekojen kautta, ei omalla voimallaan ja väkivallanteoillaan.
Murrettavaksi leiväksi Jeesus lähettää myös tänään omiaan, kuten aina ennenkin. Viinikin puristetaan rypäleistä, jolloin ne rikkoutuvat. Joulu, inkarnaation juhla, on hyvin tärkeä. Mutta pääsiäisen varjo on jo silloin syntyneen pienokaisen kutsumuksen yllä. Jeesus suostui heikkouteen. Se on myös kristityn tie. Tie elämään käy kuolemisen kautta.
Jos yksi ainoa kirkko / kristillinen yhteiskunta hallitsisi maailmaa, olisiko se enää todella kristillinen? Jos jo jakautunut kristikunta on tehnyt, ja tekee yhä, hirvittäviä tekoja, mitä olisikaan kirkon maailmanlaajuinen valta? Entä jos on jopa parempi että kirkko on maallisesti ajatellen heikko, kuten Herransa ristillä?
Kirkkohistoriasta suosittelen seuraavia yleisesityksiä:
Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Edita, 2009.
Introduction to the History of Christianity (toim.) Fortress Press, 2018.
Conzales, Justo: The Story of Christianity osa 1: The Early Church to the Dawn of the Reformation. HarperOne 2010.
Conzales, Justo: The Story of Christianity osa 2: The Reformation to the Present Day. HarperOne 2010.
Marty, Martin: Kristitty maailma - Kristinuskon globaali historia. Kirjapaja 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti