Hieman kristinuskosta ja politiikasta

Koin poliittisen heräämisen varsin myöhään. Olin noin 30-vuotias ja opiskelin teologiaa Suomen teologisessa opistossa. Kiinnostukseni lähti aluksi liikkeelle Ukrainan tilanteesta, tarkemmin ottaen Maidanin ja Krimin tapahtumista. Kiinnostuin sen myötä myös Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta. Hieman myöhemmin tajusin että politiikassa kaikki liittyy kaikkeen. Vakaa ja toimiva yhteiskunta tarvitsee paljon muutakin kuin oman armeijan.

Kristinusko ja politiikka yhdessä on mielestäni aika haastava yhtälö. Kristillinen politiikka, kuten kristinusko kokonaisuutenakin, on saanut monenlaista hahmoa historian virrassa. Tämä on politiikasta kiinnostuneiden kristittyjen hyvä pitää aina mielessä.

Kristinuskon perusdokumentit, eli Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset, on kirjoitettu sellaisten aikojen ja kulttuurien keskellä, jotka poikkeavat suuresti omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Terveeseen raamatuntulkintaan kuuluu aina ottaa huomioon asiayhteys, jossa tekstit on alunperin kirjoitettu.

Vanhassa testamentissa Israel oli teokratia. Se eli aivan ainutlaatuisessa liittosuhteessa Jahven kanssa. Tämä poikkeaa luonnollisesti perustavasti demokratiasta, eli kansanvallasta, kuten esimerkiksi Suomen tasavallasta tai modernista Israelin valtiosta. Muunmuassa tämän vuoksi emme voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä muinaisen Israelin ja nykyisten kansallisvaltioiden välille.

Paavali näyttää suhtautuneen silloiseen Rooman valtakuntaan aika myönteisesti. Esivalta oli Jumalan säätämys. Verot tuli maksaa, kuten Jeesus Nasaretilainenkin oli opettanut. Esivalta piti yllä järjestystä, joka oli parempi kuin anarkia. Silti Johanneksen kokemassa ilmestyksessä esivaltaan suhtauduttiin varsin kriittisesti. Siinä nähtiin jopa petomaisia piirteitä.

Kristinuskon ja juutalaisuuden erkaantumisen jälkeen varhainen seurakunta oli parhaimmillaan siedetty, usein jopa vainottu, vähemmistö pakanallisen antiikin Rooman keskellä. Poliittinen tilanne vaikutti siihen, miten kristityt näkivät osuutensa osana ympäröivää yhteiskuntaa. Yleinen epäjumalanpalvonta oli yksi syy siihen miksi kristityt vetäytyivät monista yhteiskunnan toiminnoista, kuten urheilukilpailuista ja teatterista. Tämä lisäsi epäluuloja heitä kohtaan. Rooman valtakunta oli näennäisesti suvaitsevainen. Sait palvoa mitä tahansa, kunhan harjoitit myös samalla valtionuskontoa.

Konstantinolaisen käänteen jälkeen (keisari Konstantinus Suuri eli noin vuodesta 273 vuoteen 337) kristinuskon asema muuttui ratkaisevasti. Vainot loppuivat. Kristinuskosta tuli ensin sallittu, sitten suosittu ja lopulta ainoa sallittu uskonto. Tämä luonnollisesti heijastui suoraan siihen miten kristinuskon rooli nähtiin suhteessa valtioon. Syntyi ajatus kristillisestä valtiosta.

Ajattelen että konstantinolainen käänne ei ollut yksiselitteisesti myönteinen tai kielteinen asia kristinuskon kannalta, vaan asia on monimutkaisempi. Muuttunut tilanne muunmuassa toisaalta edisti kristinuskon leviämistä, mutta samalla tehtiin kompromisseja kristillisten ihanteiden toteutumisen suhteen. Luostarilaitos syntyi osaltaan reaktiona kirkon koettuun maallistumiseen.

Keskiajalle tultaessa Rooman valtakunta oli luhistunut ja Rooman piispa eli paavi sai enenevässä määrin valtaa. Hän nimitti myöhemmin keskiajalla jopa pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoita. Kirkon johdolla oli paljon vaikutusvaltaa ja sen edustajat olivat syvällä poliittisessa vaikuttamisessa. Tässä ajassa oli jatkuvaa kamppailua maallisten ja hengellisten vallankäyttäjien kesken. Aina se ei ollut hyvää ja kaunista.

1500-luvun uskonpuhdistuksessa oli useita erilaisia lähestymistapoja kirkon ja valtion keskinäisen suhteen määrittelemiseen. Niin sanottu reformaation valtavirta (luterilaisuus ja reformoitu kirkko) näkivät ajan tavan mukaisesti kristinuskon ikään kuin liimana, joka liitti yhteiskunnan yhteen. Niin sanottu radikaali reformaation haara (anabaptismi eli kastajaliike) puolestaan koki epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan. Anabaptistit toivoivat uskonnonvapautta ja valtion ja seurakunnan erottamista toisistaan. He olivat tässä aikaansa edellä. Tämän yhteiskunnallisen kontekstin näkeminen auttaa osaltaan ymmärtämään sitä miksi anabaptisteja vainottiin. Heidän ajateltiin horjuttavan toiminnallaan olemassaolevaa yhteiskuntajärjestystä, kuten varhaisten kristittyjenkin nähtiin tekevän Rooman vallanpitäjien näkökulmasta.

Uskonsotien (katoliset vs. protestantit) jälkeen alkoi toteutua asteittain uskonnonvapaus. Ensimmäinen versio siitä oli Cuius regio, eius religio -periaate (kenen maa, sen uskonto), eli että hallitsija sai määrätä valtakunnassaan, mitä uskoa sen valtakunnan sisällä tunnustettiin. Valistuksen myötä kristinuskon valta alkoi hiljalleen vähetä Euroopassa. Raamattua oli lupa tutkia ilman kirkollista dogmaa. Kirkon johtoa oli lupa arvostella kärjekkäästikin julkisuudessa. Taaskaan ei voida mielestäni tulkita tapahtumaketjua kristinuskon kannalta yksiselitteisen myönteisesti tai kielteisesti, vaan asia on jälleen monimutkaisempi.

Esimerkiksi kristillisen kirkon valta-asemaa oli syytäkin haastaa. Kuitenkin samalla Valistukseen liittyi myös ylilyöntejä. Tämä kuohunta näkyy esimerkiksi Ranskan suuressa vallankumouksessa (1789). Valistuksen aikana syntyi ajattelutapa, joka johti myöhemmin loogiseen positivismiin, joka pelkisti ja kavensi rajusti todellisuutta ainoastaan mitattavissa oleviin suureisiin.

Pohjois-Amerikassa uskonnonvapaus toteutui ennen näkemättömällä tavalla Euroopasta tulleiden siirtolaisten parissa. Enää kristityt eivät pyrkineet määräämään pakkokeinoin toisia ihmisiä harjoittamaan omaa uskontulkintaansa, kuten Euroopassa oli ollut tapana. Myöhemmin Euroopassakin sai harjoittaa vapaammin valtaväestöstä poikkeavaa uskontulkintaa. Aluksi suvaitsevaisuus rajoittui kristinuskon sisälle. Myöhemmin sai vapaasti edustaa muutakin uskontoa kuin kristinuskoa tai olla uskonnoton.

Suomessa uskonnonvapauslaki astui voimaan vasta 1923. Uskonnonvapaus on siis hyvin moderni asia. Se on kuitenkin asia, jota meidän on syytä vaalia. Kristinuskon edistäminen pakkokeinoin on ristiriidassa Uuden testamentin kuvaaman uskontulkinnan kanssa. Jeesus ei tullut antamaan poliittista ohjelmanjulistusta tai rakentamaan maallista valtakuntaa. Hän tuli pelastamaan syntisiä. Varhaiset kristityt levittivät evankeliumia julistamalla ja rakkauden teoilla.

Kristittyjen on täysin luvallista osallistua poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Demokratiassa meillä kaikilla on siihen oikeus. Äänestäminen on jokaisen täysi-ikäisen kansalaisvelvollisuus. Jokaisen on kuitenkin harkittava itsenäisesti ketä äänestää.

Politiikkaa voi pyrkiä tekemään kristilliseltä arvopohjalta, mutta en kannata sitä, että kristillinen seurakunta lähtisi tukemaan yhtä poliittista puoluetta tai ehdokasta. Seurakunnan tarkoitus ei ole pyrkiä haalimaan itselleen poliittista valtaa, vaan palvella Jumalan valtakunnan asiaa.

Vaikka kristittyjen on mahdollista käyttää poliittista valtaa Suomen kansalaisina, jokainen kristitty saa olla seurakunnassa yhtä toisten kristittyjen kanssa erilaisesta puoluekannasta huolimatta. Poliitikkojen tulee ajatella yhteistä hyvää, olla isänmaan asialla, edistää sitä, mikä palvelee ihmisten yleistä hyvinvointia. Seurakunta rukoilee kaiken esivallan eli kaikkien päättäjien, oikeuslaitoksen, virkamiesten, puolustusvoimien, rajavartioston ja poliisin puolesta.