Puhe Viitasaaren vapaasrk:lla kiirastorstaina 18.4.2019
Psalmi 22
Nykykristillisyydessä, erityisesti nuoremman sukupolven hengellisyydessä, korostuu usein ylistys ja myönteiset tunteet. Ja onhan tässä korostuksessa toki paljon hyvää. Tämän korostuksen voi nähdä osin myös vastareaktiona vanhemman sukupolven aika vakavamieliseksi koettuun uskontulkintaan. Raamattuun ja kristilliseen perinteeseen ehdottomasti kuuluu se, että me kristityt ilmaisemme Jumalan ja seurakunnan edessä iloa, kiitollisuutta ja siunattuna olemisen onnea.
Kuitenkin juutalaiskristilliseen traditioon kuuluu samalla myös vaikeiden ja kipeiden kokemusten käsitteleminen yhdessä Jumalan ja myös yhdessä seurakunnan kanssa. Elämä ei ole kenellekään helppoa. Ihmisenä oleminen on usein raskasta. Vaikeuksien vähättely tai jopa kieltäminen johtaa epäaitouteen ja ylihengellisyyteen.
Psalmi 22 voidaan tulkita Vanhan testamentin ajan alkuperäisessä asiayhteydessä viittaamatta myöhempiin tulkintoihin, mutta samalla myös Uuden testamentin messiaanisen ajan asiayhteydessä, eli voimme tulkita sen myös Kristuksesta käsin.
Jae 1 aloittaa psalmin esitysohjeilla ja sillä että sen on kirjoittanut muinaisen Israelin kuningas Daavid tai että tämä laulu on ainakin omistettu kuningas Daavidille. Tämän jälkeen psalmi jakautuu kahteen osaan.
Ensimmäinen osa jakeet 2-22 on valitusta. Siellä puhutaan hyvin syvästä inhimillisestä ahdistuksesta. Jakeissa kuvataan teloitetuksi joutumista. Jotkut kohdat sopivat kuvaamaan myös sairaana olemista.
Psalminkirjoittaja kuvaa vihollisiaan vaarallisina ja vihaisina petoeläiminä. Kaikkein kipeintä on kuitenkin kirjoittajan kokemus Jumalan hylkäämäksi tulemisesta. Kysymys ”Jumalani, Jumalani miksi hylkäsit minut” viiltää sydäntä. Kysymys kertoo enemmän kirjoittajan tuskan syvyydestä kuin tiedonjanosta.
Jakeissa 20-22 psalmirunoilija rukoilee intensiivisesti. Hän kutsuu Jumalaa avukseen liiton nimellä Jahve (Herra). Tämä on taitekohta, jonka jälkeen psalmin sävy muuttuu.
Jakeesta 23 alkaa psalmin toinen osa. Siinä kuvataan kuinka toivo löytyy jälleen. Psalminkirjoittaja kokee viimein Jumalan vastauksen ja avun. Valitus vaihtuu kiitokseen ja ylistykseen. Jumala on sittenkin uskollinen liitossaan.
Turmiovalloilla synnillä, kuolemalla ja Pahalla ei olekaan viimeistä sanaa sanottavana. Jumala sanoo viimeisen sanan. Psalminkirjoittaja kuvaa profeetallisen näynomaisesti kuinka Jumala tulee hallitsemaan täydellisesti Israelia ja muita kansoja viimeisinä aikoina.
Kristityt ovat varhaisista ajoista asti nähneet että psalmi 22 puhuu paitsi alkuperäisen kirjoittajan kokemuksesta, myös Kristuksen kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Psalminkirjoittajan tavoin Jeesus koki ihmisten pilkan ja torjutuksi tulemisen, epäinhimillisen kohtelun.
Matteuksen ja Markuksen evankeliumit kertovat että Jeesus siteerasi psalmin 22 alun sanoja ristillä. ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Mutta Jeesuksen ylösnousemus osoittaa että myöskin psalmin loppuosa on totta. Kristuksen kokema suunnaton tuska vaihtui uuteen katoamattomaan elämään. Opetuslasten epäusko ja toivottomuus vaihtui uskoon ja kuolemattomaan toivoon.
Evankelista Johanneksen mukaan Jeesuksen viimeiset sanat ristillä olivat ”se on täytetty”. Psalmi 22 päättyy sanoihin ”hän on tämän tehnyt”. Molemmat raamatunkohdat puhuvat siitä mitä Herra on tehnyt. Valo voittaa pimeyden. Elämä voittaa kuoleman. Hyvä voittaa pahan. Ja tästä sanomasta kerrotaan kaikille halki sukupolvien, jotta Jumala saisi ikuisesti hallita oikeudenmukaisesti kaikkia kansoja.
Terveeseen hengellisyyteen kuuluu aitous niin hyvinä kuin vaikeina päivinä. Valitus on kärsimyksen kieli. Valitus auttaa meitä elämään lähellä Jumalaa myös silloin kun meillä ei mene hyvin, silloin kun voimme huonosti tai jopa erittäin huonosti. Silloinkin kun koemme turvattomuutta ja kipua Jumala on kanssamme. Silloinkin kun elämä järkkyy, Jumala istuu yhä valtaistuimellaan ja asuu meidän syntisten luona, kansansa kiitoksen keskellä.
Voimme ilmaista Jumalalle ja toisillemme positiivisten tunteiden lisäksi myös negatiivisia tunteita, kuten pettymystä, suuttumusta, pelkoa ja ahdistusta, jopa epätoivoa. Se, että uskallamme tehdä näin, kertoo siitä, että koemme turvallisuutta suhteessa Jumalaan ja suhteessa toisiimme. Meillä on lupa kysyä Jumalalta: "Miksi olet poissa? Miksi olet vaiti? Miksi et auta?" Näitä kysymyksiä ovat kysyneet jo monet ennen meitä. Tällaisten kysymysten kysyminen ei ole epäuskoa vaan rehellistä uskoa. Painimme Jumalan kämmenellä. Jumala kestää kyllä kaikki kysymyksemme ja kipuilumme.
Poissaolon kokemus kuuluu suhteeseen. Myös ihmissuhteissa koetaan läsnäolon ja erilläänolon aikoja. Meidän ei tarvitse säikähtää eikä pelätä sitä, että koemme tätä myös jumalasuhteessa. Koemme Jumalan läheisyyden lisäksi myös hiljaisempia aikoja, hengellistä erämaata, jolloin emme koe Jumalan läsnäoloa. Jumala on kuitenkin läsnä silloinkin kun koemme hänen olevan etäällä. Ei hän muutu tunteidemme mukana, vaikka kokemuksemme muuttuukin.
Kärsimyksen kohdatessa ja kuolemankin edessä voimme olla rehellisiä Jumalalle ja sanoa: ”Isä minua väsyttää. Isä minä en ymmärrä. Isä minulla on paha olla. Isä minuun sattuu. Isä minua pelottaa.”
Kun puramme Jumalalle rehellisesti sisimmän tuntojamme. Meidänkin valituksemme voi ennemmin tai myöhemmin muuttua psalminkirjoittajan tavoin kiitokseksi ja ylistykseksi. Ei niin että kiellämme tosiasioita, mutta Jumalan Henki tulee niihin hetkiin ja nostaa katseemme jälleen kohti ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta. Saamme itkeä Kristuksen sylissä elämämme rikkinäisyyttä ja kipua.
Pyhä Henki lohduttaa meitä kaikissa ahdingoissamme. Hän korjaa lempeästi meitä särkyneitä ja antaa meille toivon, joka kestää kuoleman rajan tuolle puolen iankaikkiseen elämään. Viimeistään siellä kaikki valituksemme ja surumme vaihtuu ylistykseen ja onneen kun itse Jumala kuivaa kaikki meidän kyyneleemme ja saamme ikuisesti katsella hänen pyhiä kasvojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti