Armo

Nuorena tunsin oloni aika usein epävarmaksi. Tässä oli taustana lapsuuteni kokemukset. Isänisäni jäi lapsena orvoksi ja oli sotainvalidi. Isälläni ei ollut helppo lapsuus. Isäni ei ollut helppoa osoittaa hyväksyntää myöskään minulle.

Tultuani uskoon 17-vuotiaana minulle tuli tärkeäksi ajatus siitä, että olen Jumalan, Taivaallisen Isän hyväksymä. Vaikka pidin tätä ajatusta totena, minun oli kuitenkin vaikea kokea oloani täysin Jumalan hyväksymäksi. Vanhemmat kristityt puhuivat armosta ja tiedollisesti hyväksyin ajatuksen, mutta se ei oikein mennyt kokemukseen läpi.

Tästä kipuilusta johtuen uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta tuli minulle tärkeä opinkohta, siitä, että Jumala julistaa minut, syntisen, itselleen kelpaavaksi Jeesuksen tähden, kun uskon häneen. Roomalaiskirjeen luku 4 jakeista 4-8 tuli minulle hyvin rakas kohta Raamatussa:

Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta:

-- Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois.
Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Armo on meille ihmisille aika vieras asia. Olemme tottuneet siihen, että saamme ansiomme mukaan. Kun teemme työtä, saamme siitä korvauksen. Kun teemme oikein, saamme siitä kiitoksen. Kun teemme väärin, saamme siitä rangaistuksen. Tässä on kyse logiikasta, millä maailmamme toimii. Jumalan maailma toimii kuitenkin eri logiikalla. Armo on jotain tuonpuolesta, peräisin toisesta todellisuudesta.

Joskus ei-kristityt syyttävät kristinuskoa moraalittomaksi. Jos olet elänyt hyvän elämän, mutta olet ateisti, saat tuomion. Jos olet elänyt huonon elämän, mutta käännyt kristityksi kuolinvuoteellasi, saat anteeksi. Tässä on toki hieman perääkin, sillä Jumalan armo ei toimi oikeudenmukaisuuden periaatteella. Uohdamme kuitenkin helposti sen, että kristinuskon mukaan ei ole olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka ansaisisivat pelastuksen.

Mikäli Jumala antaisi meille ansiomme mukaan, ansaitsisimme kaikki tuomion. Mutta Jumala on hyvä ja hän tahtoo armahtaa. Hänen rakkautensa meitä kohtaan ei riipu siitä, millaisia me olemme. Armon vastaanottamiseen liittyy nöyrtyminen, sen tunnustaminen, että en pysty, en kykene. Ylpeys estää ottamasta vastaan armoa.

Kuten saksalainen luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer (1906-1945) kirjoitti, armo ei ole halpaa, vaan kallista. Sen hinta oli Kristuksen kärsimys ja kuolema. Armo myös velvoittaa: Olen saanut armon - minun tulee armahtaa myös toisia. Armon sisäistäminen ei myöskään johda moraalittomaan elämään, vaan sisäiseen muutokseen. Haluan toimia jatkossa paremmin, koska olen saanut niin paljon anteeksi.

Kirkkoisä Aurelius Augustinuksella (354-430) oli osuva ajatus siitä, että kirkko on syntisten sairaala, jossa syntiset ovat toipumassa ja jossa lääkkeenä on armo. Uskonpuhdistaja Martti Luther (1483-1546), joka oli augustinolaismunkki, kamppaili sisäisesti luostarissa. Hän löysi sisäisen levollisuuden armoon havahtumisen myötä. Myös hänen kirjoituksensa aiheesta ovat yhä ajankohtaisia.

Armon sisäistämisessä minua on auttanut oman elämäni ja sisimpäni rehellinen kohtaaminen. Avuksi ovat olleet myös armon sisäistäneet uskovat lähimmäiseni. Vaikka minussa on pimeämpi puoli, voin Jumalan rakkaudesta käsin kohdata sen avoimesti ja pelkäämättä. Samalla olen levollisempi myös toisten ihmisten suhteen, joissa on myös pimeämpi puoli.

En ole vieläkään oppinut sisäistämään armoa täysin. Olen yhä matkalla. Olen kuitenkin levollisempi, sillä Jumalan armo ei riipu siitä, miten hyvin osaan ottaa sen vastaan. Se, että turvaudun Kristukseen riittää.

Suosittelen seuraavia kirjoja:

Charles Swindoll: Armoherätys, Päivä 2010 (Grace Awakening, Thomas Nelson 2006)
Philip Yancey: Mikä armossa on niin ihmeellistä, Aikamedia 2009 (What's so Amazing About Grace, Zondervan 2002)