Näkökulma: Miksi olen vapaakirkollinen?

Suomen Viikkolehti 15.4.2026

Suomalaista vapaakirkollisuutta on tunnetusti vaikea määritellä kovin tarkasti. Alustava määritelmä voisi olla ehkä vaikka seuraavan kaltainen:

”Suomen Vapaakirkko on protestanttinen matalakirkollinen kirkkokunta, joka pyrkii määrittelemään uskoansa palaamalla uudelleen ja uudelleen (protestanttiseen) Raamattuun (apokryfikirjoja ei tunnusteta osaksi kaanonia). Vapaakirkko suhtautuu myönteisesti reformaatioon ja usein myös karismaattiseen liikkeeseen. Juuremme ovat herätyskristillisyydessä. Katto-organisaatiomme on verrattain kevyt. Vapaaseurakuntien toiminta on verrattain itsenäistä.”

Jos lähtisin, niin mikä sitten olisi parempi vaihtoehto suomalaiselle vapaakirkollisuudelle? Joku kristillinen yhteisö täytyisi etsiä tilalle — ja vielä mieluiten Suomesta. Yksin ei voi elää Raamatun mukaista kristillistä seurakuntaelämää. Kristinusko on yhteisöllinen uskonto. Vaikka en koe Suomen Vapaakirkkoa kaikissa suhteissa ja asioissa parhaaksi kirkkokunnaksi, se on tuntunut minusta kaikkein vähiten huonolta vaihtoehdolta. Meillä annetaan tilaa, mutta ei kuitenkaan rajattomasti. Palaan siihen, että Suomen Vapaakirkko on ihan hyvä. On toki totta, että meillä on pienen kirkkokunnan resurssit. Mutta toisaalta meillä ei ole suuren kirkkokunnan ongelmiakaan.

Olemme verrattain nuori kirkkokunta, mutta meillä on jo hieman oman historiamme (100+ vuotta) tuomaa vakautta. Olemme maallikkoliike. Meillä tärkeintä on, että evankeliumi menee eteenpäin ja että lähimmäinen tulee autetuksi. Meillä on silti ollut historiamme aikana mukana myös intellektuelleja, jotka ovat tasapainottaneet yhteisöämme. Mainittakoon tässä esimerkiksi Antti Mäkinen (1857–1936) ja Sulo Santeri Salmensaari (1874–1966).

Vapaakirkollisuus on enemmän toimintaa kuin perusteellista teologista ajattelua tai tutkimusta. Etsimme hengellistä ravintoa Raamatun tekstien hartauksellisesta lukemisesta yksin ja yhdessä. Meillä ei oikeastaan ole olemassa yhteistä dogmatiikkaa. Muistutamme tässä suhteessa jonkin verran ortodokseja (”tule mukaan katsomaan, kun ylistämme Jumalaa”). Meillä on varhaisen seurakunnan tavoin keerygma (julistus Kristuksesta), doksologia (Jumalan ylistys), sekä näistä kumpuava diakonia (lähimmäisten palvelu).

Suomen Vapaakirkosta on löytänyt kotinsa moni lapsenkaltainen uskovainen. Toisaalta vapaakirkollisuus voi tarjota varsin hyvän kodin postmodernille akateemikollekin. Täällä saa olla yksilönä mukana ja tuoda yhteisöön ajatuksia yhtenä äänenä. Meillä saa halutessaan ammentaa vapaasti myös vanhemmasta kristillisestä perinteestä. Yksinkertainen usko ja teologisen tiedon runsaus eivät sulje lähestymistapoina toisiaan pois. Kuten ei vanha traditio ja uudet ideat sekä kokeilutkaan. Kaikilla näillä on paikkansa ja tarkoituksensa.

Olen kokenut Suomen Vapaakirkon Jumalan johdatuksena kohdallani. Tämä yhteisö sopii minulle ja minä sovin tänne. Olen useimmiten melko kotonani. Olen saanut Vapaakirkolta paljon — ennen kaikkea ystäviä. Olen saanut olla myös palvelemassa toisia, sillä emme ole ja elä täällä ensi sijassa itseämme varten. Vaikka en ole aina täysin kotonani, en olisi sitä missään muussakaan kirkkokunnassa, herätysliikkeessä tai uskonyhteisössä. Odotan vapaakirkollisena kristittynä taivasten valtakunnan eskatologista täyttymystä.

Ehkä ensi vuonna uudessa Jerusalemissa.

Teksti: Juha Mikkonen