Kun tulee ikää, ihminen alkaa muistella menneitä. Olen alkujaan evankelis-luterilainen. Tultuani nuorena uskoon joulukuussa 1999 Kuopion helluntaiseurakunnan nuortenillassa, liityin pian tämän jälkeen Leppävirran helluntaiseurakuntaan.
Osallistuin aktiivisesti Leppävirran helluntaiseurakunnan toimintaan noin vuosina 2000-2010. Muistan niitä vuosia pääosin hyvällä. Niissä oli mukana paljon Jumalan armoa. Välillä käyn myös yhä kylässä Leppävirran helluntaiseurakunnalla, ja myös ev.lut seurakunnalla. En koe edes silloin eronneeni helluntaiseurakunnasta, enkä luterilaisesta kirkostakaan, kun minusta tuli vapaakirkollinen. Me kristityt olemme saman Isän lapsia.
Kun lähdin opiskelemaan vuosia sitten Suomen teologiseen opistoon, molemmat seurakunnat siunasivat päätöstäni. Helluntailaiset tahtoivat muistaa minua silloin vielä rahalahjalla.Hieman risuja
Hieman painin miten kertoa näistä. Pyrin kirjoittamaan rakentavasti, en halua vahingoittaa ketään. Tarkoitukseni ei ole hyökätä. Kaikissa yhteisöissä, ja myös meissä yksilöissä, on valoa ja varjoja. Tämä koskee yhtä lailla vapaakirkollisia kuin muita kristittyjä, ja myös muun elämänkatsomuksen omaavia. Yksin Jumala on täysin oikeudenmukainen, puhdas, ja näkee aivan kaiken. Me ihmiset näemme vain kapean siivun todellisuudesta. Emme tunne täysin edes itseämme.
Päätin että puhun tässä ainoastaan omasta kokemuksestani käsin, en asioista, joita kuulin muilta. En mainitse kritiikissäni nimeltä muita kuin ainoastaan kaksi Leppävirran helluntaiseurakunnan työntekijää. Seurakuntatyö on luonteeltaan julkista työtä. Sitä saa ja tuleekin arvioida myös julkisesti.
Minua vaivasi nuorena Leppävirran helluntaiseurakunnassa joidenkin henkilöiden suhtautuminen evankelis-luterilaisiin. Saarnaaja nimeltä Paavo Riikonen antoi ulospäin kuvaa siitä, että hän on yhteiskristillinen. Luulen että hän varmaan uskoi myös olevansa sitä. Samalla hän harrasti proselytismiä, eli toisinsanoen pyrki tietoisesti käännyttämään luterilaisia uskovaisia helluntailaisiksi.
Olen itsekin tehnyt virheitä ja syntejä läpi elämäni. En minä ole kenenkään tuomari. Tällainen toiminta tuntui minusta kuitenkin ikävältä, tekopyhältä, väärältä. Toivon että tällaista ei tehtäisi enää tänä päivänä, eikä tulevaisuudessa. Haluan myös korostaa että moni silloin tuntemani helluntailainen arvosti aidosti ja syvästi luterilaisia.
Koin myös aika ahdistavana Paavo Riikosen asenteen musiikkia kohtaan. Saarnaaja Paavo Riikonen sanoi minulle, että minun ei tulisi soittaa bluesia, lattaria, eikä yleensäkään sähkökitaralla. Että minun tulisi ostaa 12-kielinen akustinen kitara, ja soittaa kitarakuorolauluja, ja lauluja Hengellisestä laulukirjasta.
Paavo Riikosen jälkeen saarnaajana toiminut Matti Kumpulainen puolestaan ilmaisi epäilyksensä että meidän nuorten laulut olisivat ylipäätään lainkaan kristillisiä/hengellisiä. Lauloimme tuolloin mm. Herra sua mä korotan; Laulakaa Herralle huutakaa maa; Rakkaudestasi laulan aina; Salaisessa piilopaikassa; Juudan leijona. Hän suosi samoin "vanhoja hyviä lauluja".
Tällainen tuntui ahdistavalta siksi, koska pidin kumpaakin henkilöä hengellisinä auktoriteetteina ja isä-hahmoina. Ja koska rakastin sähkökitaralla soittamista, bluesia ja (silloisen) nuoremman sukupolven gospelia.
Päädyin luopumaan joksikin aikaa kokonaan kitaran soitosta ja bänditoiminnasta. Epäilin samalla myös nuoremman polven hengellisen musiikin soveliaisuutta itselleni edes cd:ltä kuunneltuna (sekulaarista musiikista puhumattakaan). Olin tuona aikana mielenterveydeltäni hyvin kuormitettu. Kun aikaa kului päädyin kuitenkin ajattelemaan itsenäisemmin.
Näissä vanhoissa saarnaajissa oli aivan varmasti myös paljon hyvää. He osasivat mm. puhua innostavasti saarnoissaan ja olivat palavia rukoilijoita. Samalla he olivat aivan pihalla suomalaisesta nuoremman polven kristillisestäkin kulttuurista, saati seurakunnan ulkopuolisesta kulttuurista.
Koin heissä lakihenkisyyttä/legalismia. Tarpeetonta rajoittuneisuutta ja kireyttä. Jälkeenpäin olen ajatellut että olivat varmaan ahdasmielisen hengellisen perinteen uhreja hekin. Toivon että tänä päivänä ja tulevaisuudessa ymmärtäisimme paremmin nuoria seurakunnissa.
Ruusuja
On myös ihmisiä, joita muistelen aivan erityisellä lämmöllä, kuten omien töidensä ohella vapaaehtoista lapsi- ja nuorisotyötä tekevää Juha Kauppista ja hänen vaimoaan Heidiä. He olivat aikanaan isoksi avuksi kun kipuilin nuoren elämäni asioissa. Heidän kanssa oli tosi kiva myöskin musisoida yhdessä.
Myös Leppävirran helluntaiseurakunnan vanhimmat Erkki Lehtimaa ja Heikki Hirviniemi puolisoineen toivat elämääni paljon hyviä vaikutteita. Yhdessä kolmannen vanhimman, Antti Lepolan, kanssa heillä oli iso merkitys elämääni ja uskooni hyvin myönteisessä mielessä. He puhuivat usein tervettä järkeä nuoreen päähäni.
Nuortenporukkakin, ja myöhemmin nuorten aikuisten, oli meillä todella kiva. Olin mahdollisesti henkisesti kipein meistä silloisista nuorista. Otin turhan helposti tarjolla olevia lakihenkisiä ja hurmahenkisiä vaikutteita, vaikka viisaammat kristityt yrittivät minua sellaisilta varjella. Yksi tällainen viisaampi henkilö oli myös jo edesmennyt Raija Kuusinen.
Myös naapuripaikkakuntien helluntaiseurakuntien työntekijöissä ja jäsenissä oli mukana monia fiksuja ja empaattisia hyvyyden palvelijoita, kuten silloiset pastorit Tapio Kyyhkynen ja Ari Niemi (Varkaus) sekä nuorisotyöntekijä Tommi Suonpää (Kuopio). He olivat erittäin ammattitaitoisia ja sydämellisiä paimenia.
Vaikka koin että jonkinasteisen emotionaalisen ja ideologisen etäisyyden ottaminen silloin tuntemastani helluntailaisuudesta oli vuosia sitten tarpeellista oman hyvinvointini vuoksi, muistelen tässä mainittuja henkilöitä, ja monia muitakin joita en tässä maininnut, edelleen lämmöllä. Opin paljon heiltä kaikilta.
Kannan myös yhä tiettyä helluntailaista perintöä mukanani. Olen opiskellut suomalaisessa kansanopistossa Isossa Kirjassa, helluntailaisten opinahjossa. Olen kokenut teologian jatko-opintoni siellä hyvin myönteisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti