1. Johdantoa
Vaikka ihmiskielen synty on meille yhä mysteeri, nykyisin ajatellaan usein että juuri kieli tekee meistä ihmisistä ainutlaatuisia olentoja muihin eläimiin verrattuna. Kyse ei ole ainoastaan siitä että käytämme symboleja. Käytämme symboleja myöskin symboleista. Luomme symboleista kokonaisuuksia. Kieli voidaankin pelkistetysti nähdä yhdessä sovituksi symbolijärjestelmäksi. Hahmotamme todellisuutta, välitämme ajatuksia, siirrämme tietoa ja luomme uutta kielen avulla. Kieli on ollut koko kulttuurievoluutiomme kannalta täysin välttämätön väline. Ilman sitä eläisimme eläinten tavoin vaistojemme varassa.
Nobel-palkittu kirjailija Alexandr Solzhenitsyn korosti kuuluisassa luennossaan Ruotsin akatemialle vuonna 1970 sanojen merkitystä. Hän tiesi hyvin kommunistisen Neuvostoliiton keskellä kokemiensa vainojen perusteella että sanoilla voidaan pettää ja hämärtää todellisuutta. Maailmankirjallisuus voi hänen mukaansa antaa meille kuitenkin voimaa vastustaa ennakkoluuloisten ihmisten ja poliittisten puolueiden indoktrinaatiota ja opettaa koko maailmalle totuutta mm. kansojen historiasta.
Tämä on tärkeää muistaa myöskin omana aikanamme. Tarvitsemme edelleen menneiden sukupolvien kunnioitusta ja pidemmän historian tuomaa perspektiiviä. Ellemme ole perillä laajemmasta kuvasta, meitä voidaan johtaa helpommin harhaan.
2. Raamatun merkityksestäRaamatulla on ollut maailmankirjallisuudessa ja erityisesti länsimaisessä aatehistoriassa valtavan suuri merkitys. Birdin mukaan, vaikka Raamattua ei arvosteta enää kovin laajasti, ei ole olemassa kirjaa, jolla olisi ollut vastaavan suuruista vaikutusta mm. politiikan, taiteen, kirjallisuuden ja musiikin alalla koko läntisessä kulttuuripiirissä
Erityisesti kristilliselle seurakunnalle Raamattu on perustus, fundamentti, jonka varaan rakennetaan yksilökristityn ja kristillisen yhteisön uskonkäsitystä ja elämänvaellusta. Raamatun aseman painottaminen koskee korostuneesti perinteisiä protestanttisia kirkkoja.
Kaiken kristillisen seurakunnan toiminnan taustalla on teologia – joko harkittu ja ajateltu tai tiedostamaton. Tämä koskee myös Raamatun sanan julistuksen arvostamista tai sen väheksymistä.
Postmodernissa filosofiassa suhteellistetaan totuus. Postmodernissa hermeneutiikassa sanat eivät enää tavoita todellisuutta ja puhe nähdään lähinnä vallankäyttönä. Oman aikamme henki tuntuu vahvasti myös kristillisen seurakunnan elämässä ja teologiassa.
Nykyaikana perinteistä sananjulistusta, jossa pastori selittää seurakunnalle Raamattua, väheksytään jopa seurakunnissa. Se nähdään autoritatiivisena ja hyödyttömänä. Kuten Robinson toteaa, käännämme nykyisin Apostolien teot 6:2 usein toisin päin muotoon: Ei ole oikein, että me Jumalan sanan tähden lyömme laimmin ruoan jakamisen. Kuitenkin diakonit avustivat alkuseurakunnassa, jotta apostoleilla oli tilaa ja aikaa keskittyä sananjulistukseen. Seurakunta eli, ei ainoastaan leivästä, vaan myöskin Jumalan sanoista.
Korostamme omassa kulttuurissamme tekoja, emme sanoja. Saatamme unohtaa että sanatkin ovat tekoja (puheaktiteoria) ja että raamatullisessa ajattelussa sanat ja todellisuus liittyvät kiinteästi yhteen. Jo heprean sanalla "sana", davar, on perusmerkitykset ”puhua” ja ”asia” (verbi ja substantiivi eroavat toisistaan ainoastaan yhden vokaalin pituudella).
Toinen asia mitä korostamme ja arvostamme suuresti on älyllinen terävyys ja oppineisuus. Tieteellisen tiedon ylikorostaminen saattaa osaltaan vaikuttaa Raamatun perussanoman väheksymiseen. Raamattu ei ole tieteellinen kirja, vaan antiikkinen. Se ei ole muotoilluissaan eksakti ja matemaattisen tarkka, vaan käyttää paljon mm. muinaisia kielikuvia, jotka eivät aina avaudu nykylukijalle.
Jo antiikin aikana Augustinus pettyi nuorena Raamattuun, koska piti sitä niin yksinkertaisena teoksena. Myöhemmin hän oppi tajuamaan Raamattuun sisältyvää kauneutta ja syvällisyyttä. Tämä edellytti henkilökohtaista nöyrtymistä ja kääntymystä. Hänen uudelleenvirinneeseen kiinnostukseen Raamattua kohtaan vaikutti paljolti kirkkoisä Ambrosiuksen oppinut julistus.
Nykyisin tieto on kasvanut eksponentiaalisesti useiden vuosikymmenien ajan. Kenelläkään ei ole edellyksiä olla täysin perillä edes oman erityisalansa piirissä käydystä keskustelusta. Seurakuntien julistajat eivät ole enää yleensä yhteisöjensä koulutetuimpia ihmisiä.
Tämäkin vaikuttaa siihen ettei saarnaajia välttämättä arvosteta, koska aina löytyy joku joka on tutkinut jotain erityiskysymystä enemmän. Saarnaajien on toki tärkeää kyetä kommunikoimaan kaikkien seurakuntalaistensa kanssa – myös oppineempien. Tämä edellyttää yleissivistystä. Sivistyksellä on suurta merkitystä Raamatun sanoman kommunikoinnissa, vaikka saarna ei saakaan olla tiedollinen esitelmä.
2. Sananjulistus Raamatussa
Sananjulistuksella on ollut alusta asti syvällinen merkitys uskonyhteisöille. Näin oli jo Raamatun aikaan. Vanhan testamentin profeettojen jumalakuvan kannalta perustavaa on että Jahve erosi epäjumalista siksi että hän puhui (esim. Jesaja 41:21-29). Tämän Jumalan sanoja he kokivat julistavansa ja heidän julistuksessaan kansa koki Jumalansa puhuvan. Toki väärät profeetatkin kokivat asioita. Keskeinen kysymys siinä, miten erotti oikean profeetan puheen väärästä, oli se, oliko puhe totta.
Jumalan sana uskottiin ensin Israelille (Room. 4:2). Jumalan sana ”tuli” profeetoille (esim. Jer. 1:2), jotka todistivat edeltäpäin Kristuksesta (1. Piet. 1:10-12). Jumalan Sana tuli lihaksi Kristuksessa (Joh. 1:14). Kristus puhui Jumalan sanoja. Hän vahvisti Vanhan testamentin kirjoitusten luonteen Jumalan puheena (Matt. 5:17-19) ja valtuutti apostolit, jotka kirjoittivat seuraajineen Uuden testamentin.
Kristillisen uskon mukaan Jumala puhui Raamatun kirjoittajille (2. Piet. 1:20-21). Jumala puhuu yhä niiden sanojen kautta, joita hän puhui aiemmin historiassa. Tämä käy ilmi mm. Heprealaiskirjeen kirjoittajan tavasta käsitellä Vanhan testamentin tekstejä (esim. Hepr. 1:6,8; 2:11-12; 3:7). Jumalan sanat ovat aina ajankohtaisia.
Uudessa testamentissa on monia saarnaamiseen liittyviä kreikankielen sanoja. Niistä tärkeimpiä ovat euangelizomai (julistaa hyvää uutista) katangellō (julistaa, kuuluttaa) sekä keryssō (julistaa, tehdä tunnetuksi). Nämä sanat voidaan nähdä semiteknisinä ilmauksina evankeliumin saarnaamisesta. Kyse on lähettiläänä olemisesta ja toimimisesta. Evankeliumin julistajat eivät ole omalla asiallaan, vaan lähettäjänsä asialla. Heidän sanomansa ei ole heidän omansa ja he ovat vastuussa lähettäjälleen siitä, että tuovat hänen sanomansa uskollisesti esille. Kuulijoiden vastuulla on ottavatko he sanoman vastaan.
Saarnaaminen ei toki ole ainoa Jumalan sanan levittämisen tapa. Uudessa testamentissa koko seurakuntaa kutsutaan evankelioimaan ei-kristittyjä ja rohkaisemaan ja opetuslapseuttamaan jo Jeesukseen uskovia sekä kasvattamaan uutta nuorempaa kristillistä sukupolvea. Näissä kaikissa toimissa dialogialla on myös oma tärkeä merkityksensä (1. Piet. 3:15; Kol. 3:16; Tiit. 2:3-5).
Samalla Uudesta testamentista on löydettävissä erityinen julkisen sanan saarnaamisen ja opettamisen palvelutehtävä, joka koskee ainoastaan osaa kristityistä. 2. Timoteuksen kirjeen 3:14-17 kirjoittaja mainitsee Raamatun funktion. Tämä pätee paitsi kirjoitettuun, myöskin julistettuun sanaan: Ihmisen pelastus, Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja täyteen ihmisyyteen kasvaminen ja kaiken hyvän tekeminen.
3. Sananjulistus kirkkohistoriassa
Raamatun sanojen julistuksella on hyvin yleisesti ollut erittäin keskeinen asema koko kristillisen seurakunnan historian aikana. Jo vanhakatolisessa kirkossa oli useita merkkihenkilöitä, jotka julistivat seurakunnille Raamatun tekstien pohjalta viisaasti ja taitavasti.
Patristisesta ajasta mainittakoon Antiokiassa syntynyt, kuolemansa jälkeen kultasuuksi kutsuttu, idän suuri oraattori ja kirkkoisä, Johannes Krysostomos (n. 347-407). Krysostomos julisti niin henkilökohtaista etiikkaa kuin julkisia asioita koskevista aiheista. Hän kehotti rikkaita painavin sanoin avustamaan köyhiä. Hänen tinkimätön julistuksensa johti siihen, että keisari karkoitti hänet toimestaan Konstantinopolin patriarkkana. Krysostomoksen teoksia, mukaanlukien Raamatun kommentaarit, luetaan yhä usein meidänkin aikanamme.
Toinen merkittävä saarnaaja, lännen merkittävin kirkkoisä ja myös retoriikan opettajana toiminut, on Aurelius Augustinus (354-430). Hän oli kotoisin Tagastesta, joka sijaitsee nykyisessä Algeriassa. Hänen saarnansa olivat täynnä raamatunkohtia. Hänen puheissaan korostui rakkaus ja Kristus-keskeisyys. Myös Augustinuksen kirjoittamia kirjoja luetaan yhä paljon.
Monet kunnioittavat kirkkoisiä ennen kaikkea teologeina ja filosofeina. Kuitenkin heidän elämänsä oli paljolti käytännön pastoraalista huolenpitoa ja päivittäistä homileettista työskentelyä. Kirkkoisät rakensivat työllään pohjaa myös myöhempien aikojen kristillisen kirkon opille ja elämälle.
Reformaation ajalta voimme nimetä saksalaisen uskonpuhdistaja Martti Lutherin (1483-1546). Luther oli roomalaiskatolisena augustinolaismunkkina ahtaalla jumalanpelon ja omantuntonsa syytösten alla. Hänen jumalakuvaansa vaikuttivat ankarat elämänolot, ankara julistus ja ankara isä. Lutherin esimiehenä ja hengellisenä ohjaajana toimi Johann von Staupitz (n. 1460-1524). Staupitz ohjasi Lutherin opiskelemaan Raamattua alkukielillä. Luther tutki, opetti ja saarnasi Vanhaa ja Uutta testamenttia tunnollisesti koko loppuikänsä. Lutherista kasvoi muinaisen esikuvansa Augustinuksen tavoin hyvin Kristus-keskeinen Jumalan armon julistaja. Hän korosti teologisessa ajattelussaan lain ja evankeliumin välistä eroa ja suhdetta sekä ristinteologiaa.
Geneven uskonpuhdistaja, ranskalainen lakimiehen koulutuksen saanut Jean Calvin (1509-1564) korosti julistuksessaan ja kirjoituksissaan Kristuksen valtasuuruutta. Vaikka häneen liitetään usein predestinaation korostaminen, predestinaatio-oppi korostui vasta Calvinin jälkeisessä reformoidussa kristinuskon tulkinnassa. Calvin oli hyvin johdonmukainen ajattelija ja taitava kommentaarien laatija. Tämä kielellinen ja älyllinen osaaminen näkyy myös hänen saarnoissaan.
Uskonpuhdistajien Raamatun tekstien selittämiseen perustuvalla julistustyöllä oli kirkkoisien työn tavoin suuri merkitys paitsi omana aikanaan, myöskin tulevina aikoina. Reformaattoreiden vaikutus tuntuu yhä vahvasti meidänkin päivinämme protestanttisen saarnan eetoksessa.
Hall valittaa sitä, kuinka monet protestantit näkevät kirkkohistorian autiomaana, jota luonnehtii lähinnä Pyhän Hengen johdatuksen puute. Kuitenkaan Sola Scriptura ei tarkoittanut valtavirran reformaattoreille koskaan sitä etteikö kristillisellä traditiolla olisi hyvin tärkeä rooli Raamatun ymmärtämisen kannalta. Vaikka Lutherin mukaan kirkkoisien kirjoituksia onkin tärkeää verrata Raamattuun ja arvioida niitä sen valossa, Luther, ja myös Calvin, vetosivat Raamatun tekstien ohella toistuvasti kirkkohistoriaan, kirkolliskokouksiin, uskontunnustuksiin ja kirkkoisiin. Uskonpuhdistajat eivät keksineet itse kristinuskoa.
Sola Scripturan myöhemmillä vääristymillä on enemmän tekemistä Valistuksen ideaalien, kuten individualismin ja sitoutumattoman tulkitsijan objektiivisuuden korostamisen, kuin reformaattoreiden kanssa. Liberaaleissa ja pietistisissä piireissä korostuu yhä voimakkaasti yksilön oma kokemus ja ajattelu. Yksilön kokemuksella ja ajattelulla on toki oma merkityksensä. Tarvitsemme kuitenkin kristillisen perinteen tarjoamia juuria tasapainottamaan individualismiamme Raamatun tutkimisessa ja siitä julistamisessa. Teemme viisasti kun emme luota ainoastaan oman aikakautemme (saati omaan) ymmärrykseemme.
4. Saarna tänään ja huomenna?
Kristinusko elää aina osana omaa aikaansa. Carson muistuttaa aiheellisesti siitä että 1900-luvun alkupuolella oli aivan mahdotonta nähdä miten paljon viime vuosisadalla tapahtui mm. tieteen ja filosofian muutosten vaikutuksesta. Tämä sama koskee omaa vuosisataamme – emme voi mitenkään tietää mitä kaikkea tämä vuosisata tuleekaan vielä pitämään sisällään. Teknologian kehitys ja uudet ajatukset vaikuttavat osaltaan myös saarnaan. Perinteen kunnioittamisen lisäksi tarvitsemme myös tuoreita lähetysmistapoja.
Carson mainitsee esimerkkeinä nykyajan haasteista monikulttuurisuuden, kasvavan raamatunlukutaidottomuuden, epistemologisen siirtymisen modernismista postmodernismiin, monet nykyiset kristittyihin vaikuttavat agendat, muutoksien nopean tahdin sekä jatkuvan tarpeen mentoroida uutta sukupolvea.
Silti Raamatun julistukseen liittyy samalla paljon ajattomuutta. Tämän voi todeta mm. lukemalla vanhoja klassikoita kuten Augustinuksen Tunnustukset tai Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Vanhat teokset puhuttelevat tuoreesti yhä uusia sukupolvia.
Toki tässä kohden on toki tärkeää muistaa että tämänkaltaiset teokset eivät välttämättä avaudu vielä vastakääntyneelle. Paavalikin opetti kristityille ensin alkeita ja vasta sitten perusteellisemmin (antoi ensin ”maitoa” ja vasta sitten ”vahvaa ruokaa”, 1. Kor. 3:1-2).
Ihmisen elämässä on sittenkin kovin vähän ”mitään uutta auringon alla”, kuten Saarnajan kirjassa todetaan. Meillä on edelleen aika samankaltaisia inhimillisiä haasteita kuin antiikin aikoina tai keski-ajalla. Mikäli ihmisen biologista evoluutiota tapahtuu, muutos on tavattoman hidasta.
Emme voi rinnastaa nykyajan sananjulistajia Vanhan testamentin profeettoihin tai Uuden testamentin apostoleihin. Sen sijaan voimme verrata heitä lainopettajiin (kuten leeviläisiin, Neh. 8:1-8) ja varhaisen seurakunnan johtajiin (vanhimpiin eli presbyteereihin tai piispoihin). Emme saa uutta Raamattuun verrattavaa ilmoitusta.
Kuitenkin Pyhä Henki tekee Raamatun ilmoituksen ajankohtaiseksi meille yhä tänään. 1. Tim. 3:1-7 mainitsee seurakunnan vanhimmalta edellytettäviä ominaisuuksia. Ne liittyvät kaikki ihmisen luonteeseen. Ainoa taito, joka mainitaan erikseen tekstissä, on kyky opettaa Jumalan sanaa. Tätäkin taitoa voidaan opetella ja oppia, mutta ilman luonteen tervettä kehittymistä seuraukset voivat olla tuhoisat - niin yksilölle itselleen kuin yhteisölle, jota hän palvelee.
John Stott muistuttaa meitä viisaasti siitä että mikäli puhumme toisten ihmisten erehtyviä ajatuksia tai omia mietteitämme, julistuksemme on väistämättä epävarmaa. Jos sen sijaan puhumme työllemme omistautuen ja Jumalan edessä rehellisinä eläen Jumalan sanaa, saamme kokea suurempaa rohkeutta (vrt. 1. Piet. 4:11). Jumalan sanassa on auktoriteetti. Pyhä Henki yhtyy Jumalan sanan julistukseen, ei ihmisviisauteen. Meidän tulee julistajina asettua ensin itse Jumalan sanan auktoriteetin alle. Vasta kun Jumala on itse puhunut meille sanansa kautta, voimme tulkita sitä toisille.
Tekstiäselittävää saarnaa on ajoittain kritisoitu siitä että se on liian pitkäveteistä ja irrelevanttia. Tähän kuvaan ovat osaltaan vaikuttaneet julistajat, jotka ovat julistaneet erittäin mielenkiintoisista ja tärkeistä raamatunteksteistä pitkäveteisesti ja irrelevantisti.
Dever ja Gilbert pyrkivät oikomaan teksiäselittävään saarnaamiseen (engl. expository preaching) liittyviä väärinkäsityksiä. Tekstiäselittävän saarnan ei tarvitse käsittää kokonaisia Raamatun kirjoja. Teksiäselittävän saarnan tarpeellisuuden korostaminen ei turhenna aihesaarnojen merkitystä. Tekstiäselittävän saarnaamisen ei tarvitse olla kuivaa luennointia. Tyyli voi vaihdella paljonkin puhujan persoonasta riippuen. Se voi olla lennokkaampaakin.
Tekstiäselittävän saarnan tarkoitus ei ole puhua puolta tuntia jakeen puolikkaasta (evankelikaalit ovat joskus ”kunnostautuneet” puheissaan mm. liian pitkissä sanatutkimuksissa), elleivät kuulijat voi liittää puhetta mielekkäästi omaan elämäänsä.
Tekstiäselittävässä saarnassa on tärkeää muistaa Kristus-keskeinen evankeliumin julistus. Kyse on ennen kaikkea Raamatun tekstien avaamisesta ja selittämisestä. Kyse ei ole niinkään menetelmästä kuin filosofiasta. Kieli ja kulttuuri muuttuu jatkuvasti. Tarvitaan kontekstualisointia niin raamatunkäännöksissä kuin saarnoissa.
Raamatun eri tekstien käsittelystä piirtyy iso kuva Jumalasta ja hänen toiminnastaan ihmisten keskuudessa. On tavattoman tärkeää ettei julistaja pitäydy vain mieliteksteihinsä, vaan että tekstejä saarnataan monipuolisesti. Erityisesti vapaissa suunnissa korostuu julistajan vastuu tässä suhteessa. Perinteisemmässä kristillisessä liturgiassa luetaan lukukappaleet Vanhasta testamentista, evankeliumeista ja Uuden testamentin kirjeistä. Saarna käsittelee jotakin luetuista teksteistä.
Kristillisen julistuksen kannalta kaikkein perustavinta on Kristus-tapahtuma. Jeesuksen persoona, syntymä, elämä, esikuva, sanat, teot, kärsimys, ristinkuolema ja ylösnousemus ovat Jumalan itseilmoitusta koko ihmiskunnalle. Mounce muistuttaa meitä siitä että saarnan tarkoitus on olla väline, jonka kautta Jumala tekee kerran historiassa tapahtuneen ilmoituksensa nykyajan kuulijoille uudelleen ajankohtaiseksi. Näin he kohtaavat eksistentiaalisen valinnan vastatako Jumalan haasteeseen uskossa vaiko ei.
5. Lopuksi
Sananjulistus ei ole kaikki. Sillä on toki monia rajoituksia ja sen lisäksi seurakunnassa tarvitaan paljon muutakin osaamista ja toimintaa. Kuitenkin sananjulistustyö on aina seurakunnan uskon ja elämän kannalta todella keskeistä. Tämä näkyy halki ajan ja paikan.
Saarnaaminen yleensä ja tekstiä selittävät saarnat erityisesti voidaan edelleen nähdä hyvin ajan hammasta kestävänä ja perusmerkitykseltään suuriarvoisena toimintana. Saarnaamisessa on pohjimmiltaan kysymys Raamatun tekstien avaamisessa tapahtuvasta sakramentaalisesta tapahtumasta, jossa Kaikkivaltias Jumala kohtaa pienen ihmisen pyhän sanansa ja Pyhän Henkensä voiman välityksellä.
Mielestäni tekisimme hyvin, jos ottaisimme reformaattoreista esimerkkiä. He lukivat tarkasti Raamattua ja kirkkoisiä ja sovelsivat oppimaansa oman aikakautensa tilanteisiin. Emme kykene kohtaamaan modernin ja postmodernin ajan sekä niiden jälkeen tulevien aikojen haasteita viisaasti omin neuvoinemme. Tarvitsemme sanaa Jumalalta. Menneiden aikojen pyhien tekstit ovat uusissa tilanteissa usein yllättävänkin tuoreita ja ajankohtaisia ja lisäävät ymmärrystämme Jumalan sanasta ja ihmisen elämästä.
Kirkkoisät näkivät Raamatussa paljon sellaista arvokasta mikä voi jäädä meiltä helposti näkemättä. He elivät ajallisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti lähempänä Raamatun ajan tapahtumia kuin me. He olivat vilpittömiä kilvoittelijoita, jotka pyrkivät kokosydämisesti lähelle Jumalaa ja josta heidät myös yhä muistetaan.
Vaikka meidän ei tarvitse, emmekä voikaan, palata menneen ajan maailmaan, tarvitsemme yhä meitä ennen edeltäneiden kristillisten sukupolvien viisautta. Heidän avullaan meillä on paremmat mahdollisuudet suunnistaa kohti tulevaa.
Jumalalla on ainoastaan yksi seurakunta. Se koostuu täällä elävien lisäksi myöskin perillepäässeistä. Nykyajan yksipuolisia korostuksia tulee haastaa omalla perhehistoriallamme. Perheessä vanhemmillakin sukupolvilla on sanottavansa. Jumala puhuu meille yhä paitsi elävien esikuvien ja puheiden, myöskin edesmenneiden elämän ja sanojen kautta.
6. Lähteet
Ames, F. R.
1997 New International Dictionary of Old Testament Theology & Exegesis (toim.).
Grand Rapids: Zondervan.
Bird, M. F.
2021 Seven Things I Wish Christians Knew about the Bible.
Grand Rapids, Zondervan.
Carson, D. A.
2007 “Challenges for the Twenty-First-Century Pulpit” teoksessa:
Preach the Word: Essays on Expository Preaching (toim.).
Wheaton, Crossway.
Dever, M., & Gilbert, G.
2012 Preach: Theology Meets Practice.
Nashville, Broadman & Holman.
Griffiths, J. I.
2017 Preaching in the New Testament:
An Exegetical and Biblical-Theological Study.
Downers Grove, InterVarsity Press.
Hall, C. A.
1998 Reading Scripture with the Church Fathers.
Downers Grove, InterVarsity Press.
Hartog, P. A.
2018 ”John Chrysostom: Golden-Mouthed Preacher”
teoksessa: A Legacy of Preaching: Apostles to the Revivalists (Vol. 1.).
Grand Rapids, Zondervan.
Kolb, R.
2018 ”Martin Luther: Preaching a Theology of the Cross”
teoksessa: A Legacy of Preaching: Apostles to the Revivalists (Vol. 1.).
Grand Rapids, Zondervan.
Lane, A. N. S.
2018 ”John Calvin: Preaching the Glorious Christ”
teoksessa: Legacy of Preaching: Apostles to the Revivalists (Vol. 1).
Grand Rapids, Zondervan.
McGrath, A. E.
1999 Reformation Thought: An Introduction (3.p.).
Oxford, Blackwell.
Mounce, R. H.
1960 The Essential Nature of New Testament Preaching.
Eugene, Wipf & Stock Publishers.
Robinson, H. W.
2001 Biblical Preaching: the Development and Delivery of Expository Messages (2.p.)
Grand Rapids, Baker Academic.
Silva, M.
2014 New International Dictionary of New Testament
Theology and Exegesis, 2. p. (toim.).
Grand Rapids, Zondervan.
Smither, E. L.
2018 ”Augustine of Hippo: Agape-Driven, Christocentric Preaching”
teoksessa: A Legacy of Preaching: Apostles to the Revivalists (Vol. 1.).
Grand Rapids, Zondervan.
Solzhenitsyn, A.
1970 Nobel Lecture in Literature.
https://www.nobelprize.org/prizes/literature/1970/solzhenitsyn/lecture/
viitattu 11.8.2022.
Stott, J. R. W.
1982 Between Two Worlds: The Art of Preaching in the Twentieth Century.
Grand Rapids, Eerdmans.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti