Usko elämäntapana

1. Johdanto

Tämän pienen kirjoituksen tarkoituksena on esitellä hieman Brian McLarenin teoksesta Finding Our Way Again: Return of the Ancient Practices nousevia ajatuksia, sekä esittää niistä myös vähän arvioita. McLaren pyrkii auttamaan länsimaisia kristittyjä soveltamaan uskoaan, ei ainoastaan uskomusjärjestelmänä, vaan myöskin elämäntapana.

2. Usko elämäntapana

Ihmiset etsivät merkityksellistä tapaa elää. Jos he eivät löydä sitä kristinuskosta, he kääntyvät muiden uskontojen, kuten buddhalaisuuden, pariin. Pelkät uskomusrakenteet eivät kannattele uskoa. Tarvitsemme lisäksi johdonmukaista, vakuuttavaa ja yhteisöllistä tapaa elää.

McLaren vertaa osuvasti hengellistä elämää musiikkiin ja hengellisiä harjoituksia intrumentin oppimiseen tähtääviin musiikillisiin harjoituksiin. Itse harjoitukset eivät ole yhtä kuin hengellinen elämä tai musiikki, mutta ne mahdollistavat etenemisen molemmissa. Niin musiikin kuin hengellisen elämän oppimiseen liittyy halu elää todeksi jotakin kaunista ja tulla osaksi sitä. Traditio on tarpeen niin musiikin ja hengellisyyden oppimisessa.

McLaren vertaa erilaisia kristillisiä perinteitä myöskin ruoanlaittoon. Ruoanlaitossa ja kristilisen spiritualiteetin erilaisissa traditioissa tärkeintä ei ole muoto, vaan sisältö, se että ihminen tulee ravituksi. Hän vertaa hengellisiä harjoituksia edelleen kuntoiluun. Aivan kuten fyysinen rasitus kehittää lihaksiamme, hengelliset harjoitukset vahvistavat sieluamme. Yhteisö voi tukea meitä niin hengellisessä elämässämme, kuin vaikkapa painon pudotuksessa.

3. Hengelliset harjoitukset

McLaren kuvaa seitsemää ikivanhaa hengellistä harjoitusta, jotka ovat yhteisiä kaikille aabrahamilaisille uskonnoille – juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille: säännölliset rukousajat, paasto, sapatti, pyhä ateria, pyhiinvaellus, pyhät juhla-ajat sekä omastaan jakaminen. Käsittelen näitä tässä ainoastaan kristinuskon näkökulmasta, vaikka on sanottava että kristityillä on varmasti oppimista myös juutalaisilta ja muslimeilta (kuten heilläkin kristityiltä).

McLaren ei tarkoituksella mene näihin harjoituksiin syvällisemmin. Hänen kirjansa on vasta johdantoteos, ensimmäinen osa kirjasarjaa, jonka myöhemmät osat käsittelevät näitä harjoituksia syvällisemmin yksi kerrallaan. Vaikka McLaren lähinnä sivuaa näitä hengellisiä harjoituksia, eikä keskity ensisijaisesti niiden kuvaamiseen, aihe on hyvin tärkeä. Tarkastelemme siksi hieman kutakin hengellistä harjoitusta erikseen.

3.1. Rukousajat

Protestanteista on sanottu että olemme kurittomia ja että siinä on syy hengellisten oivallustemme katoon ja moraalisen voiman puutteeseemme. Tämä voi nousta ainakin osaltaan yksipuolisesta tavasta tulkita Raamattua ja harjoittaa kristillistä teologiaa.

Jo Martti Luther (1483-1546) valitteli sitä, että evankelisen vapauden väärinymmärtämisen myötä osa varhaisista protestanteista oli mennyt ”pahemmiksi” kuin he olivat roomalaiskatolilaisina. Luther oli itse luostarin kasvatti ja hänellä oli varsin kurinalainen rukouselämä.

Varhaiset kristityt rukoilivat useamman kerran päivässä, Kleemens Aleksandrialaisen (n. 150 – n. 215) ja Origeneksen (n. 185–254) mukaan kolmesti, Tertullianuksen (n. 160–220) ja Cyprianuksen (n. 200-258) mukaan viidesti. Benedictus Nursialainen (480–543) kehitti 500-luvulla luostarisäännön, johon kuului rukous seitsemän kertaa vuorokaudessa.

Martti Luther, Jean Calvin (1509-1564) ja Thomas Cranmer (1489–1556) vähensivät rukousajat kahteen kertaan: aamuun ja iltaan. He edellyttivät tätä käytäntöä kuitenkin kaikilta kristityiltä, ei ainoastaan papeilta (ja luostarin asukkailta).

Säännölliset yksityiset rukousajat tuovat varmasti tarvittavaa kurinalaisuutta rukouselämään. Säännölliset yhteiset rukousajat tukevat yksilöllistä rukousta. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan.

Suomalaisessa vapaakirkollisuudessa korostuu vahvasti yksilön usko. Vahvempi tukeutuminen uskonyhteisön yhteiseen uskoon voisi voimaannuttaa enemmän meidänkin uskoamme – etenkin elämän kriisien kohdatessa. Yhteinen usko voi kannatella yksilön uskoa.

3.2. Paasto

Paasto on ollut usein varsin väheksytty hengellinen harjoitus modernissa länsimaisessa protestantismissa. Paaston merkitystä painotetaan enemmän mm. ortodoksuudessa, roomalaiskatolisuudessa ja ei-länsimaisessa protestanttisuudessa.

Paasto tarkoittaa pidättäytymistä jostakin, yleensä syömisestä. Vaikka sekulaarilla puolella paastolla tavoitellaan erilaisia terveydellisiä hyötyjä, kuten kehon puhdistumista kuona-aineista sekä painonhallintaa, kristinuskossa paaston tarkoitus on ennen kaikkea hengellinen. Niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa kuvataan paastoa (esim. Neh. 9:1-2; Apt. 14:23). Nykyisin voi olla tarpeellista paastota myös esim. sosiaalisen median käytöstä.

3.3. Sapatti 

Sana sapatti tulee hepreasta. Se tarkoittaa lepoa tai [työn] keskeyttämistä. Sapattikäsky kuuluu Heprealaisessa Raamatussa kymmenen käskyn yhteyteen (2. Moos. 20; 5. Moos. 5). Sapattia vietettiin jokaisen perjantain auringonlaskusta lauantain auringonlaskuun. Käytäntö on edelleen normatiivinen juutalaisuudessa.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa viettivät sapattia. Varhaiset kristityt kokoontuivat yhteen sunnuntaisin, Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä. 300-luvulla keisari Konstantinus Suuri (n. 272-337) määräsi sunnuntain lepopäiväksi Rooman valtakunnan alueella. Sapatin merkitys on entistä tärkeämpi nykyajassa, sillä työn ja vapaa-ajan raja on usein hämärtynyt. Ihminen tarvitsee edelleen työn ja levon välisen rytmin voidakseen hyvin.

3.4. Pyhä ateria

Ehtoollinen, eli eukaristia on pyhä ateria kristinuskossa. Sen taustalla on Vanhan testamentin uhritoimitukset, joihin liittyi syömistä ja juomista (esim. 3. Moos. 7:15-16). Ehtoollisaineet, leipä ja viini, kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta. Aterian tarkoitus on muistella Kristuksen uhria ristillä.

Evankelikalismissa korostuu usein yksilön subjektiivinen usko ja Raamattu. Säännöllinen ehtoollisen vietto voi tuoda siihen tarpeellista objektiivista (yksilöstä riippumatonta) ja yhteisöllistä näkökulmaa mahdollistaen holistisempaa kristinuskon tulkintaa.

3.5. Pyhiinvaellus

Pyhiinvaelluksen tarkoitus on kohdata Jumalaa. Se sisältää yleensä maisemanvaihdoksen, vaikka matka onkin ennen kaikkea sisäinen. Myös Suomen kristittyjen parissa suositut hengelliset kesäjuhlat voidaan nähdä pyhiinvaelluksena.

Pyhiinvaelluksen juuret ovat Vanhassa testamentissa. Mooseksen laissa säädettiin kolme vuotuista matkaa Jerusalemiin. Viimeistään 300-luvulta alkaen kristityt alkoivat vierailla Palestiinan pyhillä paikoilla, eli paikoilla, jotka liittyivät Raamatun tapahtumiin - ennen kaikkea Jeesuksen elämään. Myöhemmin keskiajalla pyhiinvaellukset kohdistuivat myös Rooman (Italia) ja Santiago de Compostelan (Espanja) kaupunkeihin.

Reformaattorit kritisoivat pyhiinvaelluksia, sillä he näkivät niissä ihmisten korottamisen, sekä tekojen vanhurskauden vaaroja. Omana aikanamme esim. anglikaani Nicholas Thomas (Tom) Wright on esittänyt raamatullisia ja teologisia argumentteja käytännön puolesta.

3.6. Pyhät juhla-ajat

Jo juutalaisuudessa oli vuotuiset juhlat. Tärkein niistä oli pääsiäinen, eksodus-tapahtuman muistamisen juhla. Pääsiäinen on myös kristinuskon tärkein ajankohta, Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen juhla. 300-luvun lopulta asti on vietetty joulua Jeesuksen syntymän muistoksi sekä loppiaista Jumalan ilmestyksen (epifania) muistoksi. Lännen ja idän kirkoissa näitä juhlia vietetään usein eri aikaan, sillä katolinen kirkko käyttää gregoriaanista kalenteria ja ortodoksit yleensä juliaanista kalenteria.

Kristillinen kirkollinen kalenteri on rikas. Kirkkovuodessa toistuvat vuosittain kristinuskon perusasiat. Vapaakirkollisena olen havainnut että huomioimme kirkkovuoden tapahtumista säännöllisesti lähinnä kaikkein suurimmat juhlat: joulun, pääsiäisen ja helluntain. Voisimme mielestäni hyödyntää monipuolisemmin vanhoja kristillisiä juhlapyhiä niiden sanoman ääreen hiljentymällä.

3.7. Omastaan jakaminen

Ensimmäinen raamatunkohta, jossa puhutaan kymmenysten antamisensa, on 1. Moos. 14, missä Aabrahamin kerrotaan antaneen 10% sotasaaliistaan kuningas Melkisedekille. Mooseksen laissa israelilaisten tuli antaa kymmenykset leeviläisille ja köyhille. Näin he antoivat takaisin Jumalalle siitä mitä he olivat häneltä saaneet.

Kristinuskossa on eri näkemyksiä siitä onko kymmenysten antaminen välttämätöntä. Lisäksi ei ole yksimielisyyttä siitä tuleeko kymmenyksiä maksaa paikallisseurakunnalle (oma kotiseurakunta), vai universaalille seurakunnalle (kaikki kristityt). Joka tapauksessa raamatullisessa hengellisessä elämässä pidetään selvänä, että Jumalan omat antavat omastaan myös toisille.

4. Hengellinen matka

Nostan vielä yhden asiakokonaisuuden esille McLarenin kirjan loppupuolelta, jossa hän kuvaa sitä kuvitteellisella kertomuksella luostarissa vierailusta.

Lännen kirkon käyttämän latinan via purgativa ja idän kirkon käyttämän kreikan katharsis tarkoittaa puhdistumista. Tämä on terveen ja elinvoimaisen hengellisyyden alkua ja pohjaa. Se on välttämätön myöhemmille vaiheille, vaikka on samalla muistettava, että puhdistuminen jatkuu läpi elämämme.

Lännen kirkon via illuminativa ja idän kirkon fotosis tarkoittaa valaistumista. Valo on vahva hengellinen kuva. Jumalan valon valossa näemme oman itsemme ja ympäröivän maailman oikein. Jumalan valo on hengelliselle elämällemme yhtä välttämätöntä kuin auringonvalo biologiselle elämälle.

Latinan via unitiva ja kreikan theosis tarkoittaa Jumalaan yhdistymistä tai jumaloitumista. Se on hengellisen elämän päämäärä ja korkein aste. Meidän ihmisyytemme ei lakkaa olemasta. Emme sulaudu jumaluuteen niin että kadotamme oman persoonallisuutemme tai tietoisuutemme. Mutta tulemme Jumalan elämän läpitunkemiksi. Vanha tapa on verrata yhdistymistä siihen että kun raudan kuumentaa tulessa, rauta alkaa hehkua tulta.

Uskon että nämä asiat tapahtuvat lopullisesti vasta tuonpuoleisessa elämässä, vaikka voimme saada niistä hieman esimakua jo tässä ajassa.

5. Lopuksi

McLaren nostaa esille tärkeän näkökulman siitä tieto ja oppineisuus eivät vielä itsessään tuo käytännön tason viisautta. Sitä ei opita ainoastaan kirjoista ja luennoista. Hengellisessä elämässä tarvitaan ylisukupolvista tradition siirtämistä. Sitä voi verrata siihen kuinka kisälli oppii mestarilta harjoittamaan jotain tiettyä ammattia.

Tasapaino(ilu) ortodoksian, ortopraksian ja ortopatian kanssa on hyvin tärkeää jokaiselle uskonyhteisölle. Aina ajankohtainen teema on myös kysymys siitä tulisiko kristittyjen pyrkiä uudistamaan entisiä jo olemassaolevia yhteisöjään vaiko perustaa sen sijaan uusia. McLarenin tavoin ajattelen että tämä riippuu tilanteesta.

Parasta McLarenin kirjassa oli esimodernin kristillisen spiritualiteetin popularisointi postmodernin läntisen kulttuuripiirin ihmisen käsitettäväksi ja elettäväksi. Teoksen ansiona on se että kirja on helpostisulava. Vielä vahvempaa ruokaa saa kristillisistä klassikoista.

McLarenin voi nähdä ohjaavan lukijaa syvemmille lähteille, joista hän on itsekin juonut. Oppiminen vanhojen kirkkojen perinteestä on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeää, jotta voisin myös nykyajan protestanttina juurtua syvemmälle Kristukseen.

Teoksessa on myös McLarenin omaa synteesiä menneen ajan viisauden ja nykyajan haasteiden välillä. Tämänkaltaista teologista ja hengellistä synteesiä on tärkeää tehdä jatkuvasti lisää.

6. Lähteet

Baab, L. M.
2011a ”Fasting”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

Baab, L. M.
2011b ”Sabbath”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

Boers, A. P.
2011 ”Pilgrimage”, Dictionary of Christian spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

McLaren, B.
2008 Finding Our Way Again: Return of the Ancient Practices.
         Nashville, Thomas Nelson.

Morton, C.
2011 ”Tithing”, Dictionary of Christian spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

Schwanda, T.
2011a ”Liturgical Year”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality.
         Grand Rapids, Zondervan.

Schwanda, T.
2011b ”Liturgy of the Hours”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

Smith, G. T.
2011 ”Lord’s Supper”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.

Whitney, D. S.
1991 Spiritual Disciplines for the Christian Life.
         Colorado Springs, NavPress.

Worgul, J. E.
2011 ”Eucharistic Spirituality”, teoksessa: Dictionary of Christian Spirituality (toim.).
         Grand Rapids, Zondervan.