Ratkaisukristillisyys?

Mielestäni on tärkeää selventää että mitä tarkoitamme ratkaisukristillisyydellä ja mitä emme. Nähdäkseni amerikkalaista Charles Grandison Finneyn (1792-1875) tyylistä semi-pelagiolaista ratkaisukristillisyyttä emme tarvitsisi. Finneyllä on ollut yllättävän paljon vaikutusta moderniin evankelikalismiin (mm. alttarikutsut, syntisen rukous).

Finney uskoi että uskonratkaisu pelastaa, ja että herätys tulee, kun metodit ovat oikeat. En sano etteikö hänellä olisi ollut jotain myönteistäkin merkitystä, mutta hänen soteriologiansa (pelastusoppi), josta nämä käytänteet kumpusivat oli aika harhaoppista (itsekin olen siis arminiolainen, vaikka näin sanon). Finney vaikutti 1800-luvulla. Sitä ennenkin kristillinen seurakunta oli pärjännyt ilman Finneyn "uusia menetelmiä". 

Uskonratkaisu tai itse uskokaan ei pelasta ketään, Jeesus pelastaa. Usko syntyy kun ihminen ja Kristus kohtaavat. Tämä tapahtuu yleensä Raamatun tekstien äärellä (evankeliumin sanoman vastaanottaminen kun sanomaa on luettu, kuultu tai katsottu) Pyhän Hengen kutsuun heräämisenä ja vastaamisena.

Aivan varmasti uskoon haastamisella (kääntymyksen julistus) on paikkansa aina Herran paluuseen asti. Näkisin tämänkaltaisen ratkaisukristillisyyden tarpeellisena ja raamatullisena. Samalla uudestisyntymiseen liittyy myös paljon mysteeriä, jota emme tavoita.

Usko on jotain joka liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Uskoon kuuluu tiedollisia ja tahtoon liittyviä elementtejä - usein myös emootioita. Uskon kautta voimme olla yhteydessä Jumalaan ja hänen Poikaansa.

Jos Finneyn metodeja seuraamme, niin alttarikutsuista ja syntisen rukouksesta tehdään sakramentti, pelastuksen väline. Sillä tavoin on tehty monia käännynnäisiä ilman aitoa suhdetta Kristukseen (rukoile perässä tämä rukous näillä sanoilla niin sitten olet sisällä uskossa tai täytä nimi paperiin niin olet pelastettujen joukossa).

Itsekin rukoilin tuon kaltaista rukousta useamman kerran eri elämänvaiheissa yksin ja toisten kanssa, täytin nimen paperille lapsena ja astelin alttarikutsun myötä rukoiltavaksi nuorena eikä mitään tapahtunut. Kunnes joulukuussa 1999 luovutin koko elämäni Jeesukselle kun olin voimakkaan Pyhän Hengen kutsun alla ja ymmärsin evankeliumin perusasioita kuten että olen syntinen ja että Jeesus on Jumala, joka kantoi syntini ristille.

Kaikilla ei ole vahvoja kokemuksia uskoontulosta. Herätyskristillisyyden korostamisen myötä he, jotka ovat kasvaneet uskoon, voivat kokea itsensä toisen luokan kristityiksi ja saattaapa joku herätyskristitty näin ajatellakin (olen nähnyt tätäkin joskus elämäni varrella ikävä kyllä, en SVK:ssa kuitenkaan - ainakaan vielä).

Semipelagiolaisuuden/semiaugustinolaisuuden kannattajat uskovat, että kun ihminen tekee pelastuksessa aloitteen, Jumala tekee loput. Tämä opetus julistettiin harhaoppiseksi näkemykseksi Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529. Raamatun tekstien äärellä näyttää siltä että syntinen ihminen ei tee pelastuksessa aloitetta, vaan suvereeni Jumala kutsuu ensin ihmistä. Näin arminiolaisena ajattelen että tätä kutsua voi vastustaa tai siihen voi suostua. Mutta kukaan ei voi tulla Kristuksen luo ellei Isä häntä ensin vedä (Joh. 6:44).

Jos siis joku, joka ei ole Jumalan kutsun alla, ja joka ei ymmärrä mistä evankeliumissa on kyse, manipuloidaan ratkaisuun tunnevoittoisessa tilaisuudessa, hän voi luulla tulleensa uskoon ilman että Pyhä Henki on muuttanut häneen asumaan. Hän voi yrittää olla uskossa vähän aikaan ja sitten huomata ettei tämä toiminutkaan. Sellaista ihmistä on tämän jälkeen entistä hankalampaa voittaa Kristukselle, sillä hän luulee jo nähneensä mitä kristinusko on.

Alkuseurakunnassa kääntymys synneistä Jumalan puoleen, usko ylösnousseeseen Herraan Jeesukseen, vesikaste Kristukseen ja Pyhän Hengen vastaanottaminen nähtiin yhtenä kokonaisuutena. Olemme jälkeenpäin erottaneet ne ajallisesti ja opillisesti erillisiksi tapahtumiksi. Ehkä olemme reagoineet ongelmallisiin painotuksiin, kuten sellaiseen opetukseen, että kaikki kastetut olisivat Jeesuksen seuraajia. Mutta olemmeko samalla kaventaneet kasteen merkitystä pelastavaan uskoon sitoutumisen tapahtumana?

Näkisin raamatullisempana evankeliumin ja parannuksen julistamisen ja kristillisempänä riittävän perusteellisen katekeesin (kasteopetus, jossa artikuloidaan mistä Raamatussa ja kristinuskossa on kyse) kuin "nouseeko vielä käsiä-" tai "tämä on sinun iltasi" -tyylin. Meidän on tarkoitus tehdä opetuslapsia. Uskoisin että tässä alkuseurakunnan ja alkukirkon metodit olisivat pitkässä juoksussa kestävämpiä kuin modernit ja postmodernit.

Paavali sanoi Timoteukselle, että tämä uskoisi sen, mitä oli saanut vastaanottaa, luotettaville henkilöille, jotka saattoivat edelleen opettaa toisia. Tämä on yksi moninkertaistumisen ja opetuslapseuttamisen keskeisistä periaatteista. Paavali puhuu siitä myös siitä, että vanhempien miesten kuuluu opettaa nuorempia miehiä, ja vanhempien naisten nuorempia naisia. Opetuslapseuttaminen on yhteisöllinen asia, johon kaikkia Jeesuksen seuraajia kutsutaan. Se ei koske ainoastaan seurakuntien työntekijöitä.

Meillä tulee olla jotain mitä siirtää (traditio). Elämänkokemusta, syvää viisautta, uskonymmärrystä. Tämä edellyttää meiltä kaikilta nöyryyttä sekä rakkautta Kristukseen ja toisiimme. Edesmennyt helluntailainen kristillisen päihdetyön pioneeri ja pastori David Wilkersson (1931-2011) on sanonut,  että jos hänen täytyisi valita herätys tai juuret, hän valitsisi juuret. Herätys on tärkeää, mutta se voi tulla ja mennä. Kristukseen juurtuminen kantaa pidemmälle. Toki molempi parempi.