1. Johdanto
Tämän pienen kirjoituksen tarkoituksena on esitellä ja vertailla lyhyesti kolmea erilaista lähetysmistapaa kristilliseen apologetiikkaan. Tässä käsiteltyjen suuntausten lisäksi myöskin fideistinen lähestymistapa on mainitsemisen arvoinen. Fideistit korostavat järjen ja todisteiden sijaan uskoa.
Apologetiikka voidaan jakaa meta-apologetiikkaan ja varsinaiseen apologetiikkaan. Meta-apologetiikka käsittelee uskonpuolustuksen edellytyksiä, kuten epistemologiaa (tietoteoria) ja apologetiikan suhdetta teologiaan, filosofiaan, tieteeseen, historiaan sekä kokemukseen. Varsinainen apologetiikka käsittelee itse argumentteja liittyen mm. Raamattun luotettavuuteen, kristinuskon ja muiden uskontojen suhteeseen, Jumalan olemassaoloon ja teodikeaan (kärsimyksen ongelma).
Apologeettinen tehtävä voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen. Negatiivisessa uskonpuolustuksessa pyritään vastaamaan kristinuskoa vastaan esitettyihin filosofisiin, tieteellisiin, historiallisiin ja teologisiin vastaväitteisiin. Positiivisessa apologetiikassa pyritään osoittamaan että kristillinen maailmankuva on loogisesti johdonmukainen ja harmoniassa tunnettujen tosiasioiden kanssa.
2. Klassinen apologetiikkaKlassinen apologetiikka on ollut kirkkohistoriassa yleisin lähetysmistapa, varsinkin esi-modernina aikoina. Siinä korostetaan järkeä. Sen varhaisiin edustajiin luetaan Augustinus (354-430), Anselm Canterburylainen (1033/1034-1109) sekä Tuomas Akvinolainen (1225-1274).
Klassisessa apologetiikan ensimmäisessä vaiheessa pyritään perustelemaan rationaalisesti Jumalan olemassaolo (teismi). Tässä hyödynnetään deduktiivista päättelyä, jossa totta olevista premisseistä, eli lähtökohdista, johdetaan loogisesti totta olevia johtopäätöksiä. Syy sille, miksi klassisessa apologetiikassa lähdetään yleensä liikkeelle jumalatodistuksista on se, että kristinuskon erityispiirteet, kuten ihmeet, ovat mahdollisia, mikäli Jumalan olemassolo pitää paikkansa. Filosofisesta naturalismista käsin tarkasteltuna esim. Kristuksen ylösnousemus on mahdottomuus.
Tyypillisiä Jumalan olemassaoloa koskevia argumentteja ovat kosmologinen argumentti, jolla pyritään osoittamaan että Jumalan olemassaolo selittää maailmankaikkeuden synnyn, sekä teleologinen argumentti, jolla pyritään osoittamaan että tietyt piirteet maailmankaikkeudessa selittyvät Jumalan olemassaololla. Tämän lisäksi myös moraalisella argumentilla on merkitystä. Inhimillisellä moraalitajulla nähdään olevan jumalallinen alkuperä, sillä yleensä ajatellaan, että jotkin asiat ovat objektiivisesti oikein tai väärin.
Klassisen apologetiikan toinen vaihe on perustella kristillinen teismi. Tässä vaiheessa astuvat esiin historialliset argumentit koskien erityisesti Kristuksen ylösnousemusta, mutta myös Raamatun yleistä luotettavuutta historian lähteenä.
Kirjallisuuden professori C. S. Lewis (1898-1963) ja reformoitu teologi R. C. Sproul (1939-2017) lukeutuvat tunnettuihin klassisen lähestymistavan moderneihin edustajiin, samoin filosofi William Lane Craig (1949-). Hän on erikoistunut kosmologiseen argumenttiin ja Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisiin todisteisiin.
3. Evidentialistinen apologetiikka
Evidentialistinen apologetiikka muistuttaa huomattavasti klassista lähetysmistapaa. Kuitenkin näillä on myös keskinäisiä eroavaisuuksia. Evidentialistit korostavat empiirisiä todisteita. He perustelevat välittömästi kristillistä teismiä. Historiallisia argumentteja ei siis nähdä apologeettisen työskentelyn toisena vaiheena. Evidentialisti on vapaa aloittamaan uskonpuolustuksensa mistä tahansa apologeettisesti merkittävästä kysymyksestä.
On hyvä tiedostaa että evidentialistinen apologeettinen metodi ei ole sama asia kuin evidentialistinen epistemologia. Evidentialistista apologetiikkaa voi harjoittaa muistakin kuin evidentialistisista epistemologisista lähtökohdista käsin. Evidentialismin mukaan kristittyjä ja ei-kristittyjä yhdistää ontologia (luominen, Jumalan kuva ihmisessä, historiasta kertova aineisto) sekä epistemologia (aistihavainnot, tieteen teoriat, looginen päättely). Näin ollen uskovat ja ei-uskovat voivat kommunikoida mielekkäästi keskenään.
Tunnettu evidentialisti William Paley (1743-1805) esitti kuuluisan Kelloseppä-vertauksen, jossa hän pyrki perustelemaan tämän analogian avulla että elollisen luonnon taustalla olisi sattuman ja välttämättömyyden sijaan älykäs suunnittelija. Tämän pyrki kumoamaan ateisti Richard Dawkins (1941-) kirjassaan Sokea kelloseppä (The Blind Watchmaker) selittäen että biologisten rakenteiden suunnittelu on ainoastaan näennäistä, ei todellista. ID-liikkeessä (Intelligent Design) biologista suunnitteluargumenttia on pyritty uudelleenmuotoilemaan nykytiedon valossa. On todettava, että neodarwinistinen synteesi ei selitä elämän syntyä, maailmankaikkeuden syntyä, eikä älyllisen elämän mahdollistavia luonnonvakioita.
Gary Habermas (1950-) on yksi oman aikamme evidentialisteista. Hän on tutkinut erityisesti Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisia argumentteja. Oxfordin yliopiston uskonnonfilosofian professori Richard Swinburne (1934-) on eräs huomattava evidentialisti. Hän pyrkii osoittamaan kristinuskon olevan todennäköisesti totta mutkikkaiden loogisten päättelyketjujen avulla.
4. Presuppositionaalinen apologetiikka
Presuppositionaalisessa lähestymistavassa lähdetään liikkeelle siitä että kristinusko on totta ja pyritään järkeilemään tästä lähtökohdasta. Presuppositionaaliset apologeetat keskittyvät enemmän Raamattuun Jumalan erityisenä ilmoituksena. He korostavat ihmisen noeettista turmelusta, eli synnin vaikutusta inhimilliseen ajatteluun kaikissa Jumalaan liittyvissä kysymyksissä. He alleviivaavat esioletusten/maailmankuvien merkitystä kristinuskoon liittyvien asioiden tulkinnassa.
Presuppositionaalisen apologetiikan kaltaisesta lähestymistavasta voidaan löytää ensimmäisiä vivahteita Tertullianuksen (noin 155–230) ja Augustinuksen kirjoituksissa. Kuitenkin sen juuret ovat varsinaisesti Jean Calvinin (1509-1564), kansantajuista järkeilyä korostaneen skottifilosofi Thomas Reidin (1710-1796) ja vanhan Princetonin yliopiston teologien ajattelussa. Vanhan Princetonin koulukunnan merkittävimpiä teologeja olivat Charles Hodge (1797–1878), B. B. Warfield (1851–1921) ja J. Gresham Machen (1881–1937).
Presuppositionaalisen apologetiikan varsinaisia edustajia olivat Abraham Kuyper (1837-1920), Cornelius Van Til (1895-1987) sekä Gordon Clark (1902-1985) sekä Edward John Carnell (1919-1967). Heidän mukaansa perinteisellä apologetiikalla oli saatu aikaan ei-kristittyjen suhteen ei-toivottuja tuloksia. On huomattava että yhteisistä nimikkeistä huolimatta apologeetoilla on usein myös huomattaviakin keskinäisiä eroja.
Filosofi Alvin Plantinga (1932-) on huomattavimpia presuppositionaalisia apologeettoja. Hänen lähestymistapansa on määrittää usko Jumalaan mielekkääksi perususkomukseksi. Perususkomuksia ei tarvitse eikä voikaan todistaa. Kuitenkin niillä voi olla rationaalinen oikeutus. Hän on kannoissaan vähemmän jyrkkä. Plantingan mukaan Jumalan olemassaolo on todennäköisempää kuin että häntä ei olisi.
5. Arviointia
Klassisessa ja evidentialistisessa apologetiikassa näen potentiaalisena heikkoutena sen, että filosofisille järkeilyille tai historiallisille todisteille saatetaan antaa toisinaan liikaa painoarvoa kristinuskon perussanoman kustannuksella. Kristinuskon premissejä, kuten muidenkaan maailmankatsomuksen premissejä, ei voi todistaa. Metafyysiset perusratkaisut voidaan ainoastaan olettaa. Tulee myös tiedostaa että hengellisellä todellisuudella on osuutensa hengellisissä asioissa. Syyt siihen, miksi ihmiset vakuuttuvat Jeesuksesta, liittyvät Jumalan Hengen vaikutukseen, oli kyseessä sitten akateeminen tutkija tai vailla lukutaitoa oleva ihminen. Klassisen ja evidentialistisen lähestymistavan vahvuutena presuppositionaaliseen lähestymiseen verrattuna on se, että ne pyrkivät kommunikoimaan vahvasti myöskin kristillisen yhteisön ulkopuolella.
Presuppositionaalinen näkemyksen vahvuutena on mahdollista nähdä kristillisen katsantokannan itsenäisyyden vaaliminen. Kristittyjen ei tarvitse pyytää anteeksi lähtökohtiaan. Epistemologisten taustaoletusten ymmärtämisen tärkeyden korostaminen on mielestäni tämän lähetysmistavan parasta antia. Näkisin potentiaalisena ongelmana presuppositionaalisessa lähestymistavassa vuorovaikutuksen vähyyden suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, erityisesti jyrkemmässä muodossa, jota edustavat mm. Van Till ja Gordon Clark. Heillä on vähemmän aitoa vuorovaikutusta nykytieteiden sekä erilaisten filosofioiden ja uskontojen kanssa. Heidän näkemyksensä eivät tästä johtuen nähdäkseni saavuta laajempaa yleisöä. He eivät seuraajineen tunnusta mielestäni riittävästi erilaisten apologeettisten argumenttien, kuten kosmologisen ja teleologisen argumentin sekä Kristuksen ylösnousemukseen liittyvän historiallisen tiedon arvoa. Alvin Plantinga on nähdäkseni presuppositionaalisen tulokulman parhaita edustajia. Hän on varsin maltillinen ja uskottava. Toki jyrkemmälläkin reformoidulla apologetiikalla voi olla paikkansa konservatiivisten kalvinistien keskuudessa, vaikka ajattelen että liian ahdasta dogmaattisuutta olisi syytä välttää.
Ei ole mielestäni perusteltua ajatella etteikö tiede kykenisi tutkimaan tämänpuoleisia asioita – myöskin suhteessa maailmankaikkeutemme, aurinkokuntamme, planeettamme sekä elämän ja ihmiskunnan historiaan. Vaikka kristillisen teologian ei tule olla alisteinen nykytieteille, sen tulee kuitenkin pyrkiä käymään niiden kanssa aitoa vuoropuhelua. Näkisin että klassinen ja evidentialistinen apologetiikka ovat suositeltavampia lähestymistapoja. Arviooni voi toki vaikuttaa se, että olen teologialtani arminiolainen enkä kalvinisti.
Käsittelemämme apologeettiset lähestymistavat ovat joissakin kohdin toistensa vastaisia. Näkisin kuitenkin että parhaillaan ne voivat olla myös toisiaan täydentäviä. Erityisesti klassisella ja evidentialistisella lähestymistavalla on paljon yhteistä. Reformoidun ja alussa lyhyesti mainitsemani fideistisen näkemyksen välillä on myös (ainakin jossainmäärin) tiettyä samankaltaisuutta.
Kukin apologeetta tuo yhdistävistä piirteistä huolimatta uskonpuolustukseen omaa persoonallista painotustaan ja tyyliään, jossa hän saattaa myös yhdistellä erilaisia tulokulmia luovasti. Älyllinen rehellisyys, oppineisuus, avarakatseisuus, johdonmukaisuus sekä vakaumuksellinen liittyminen historiallisen kristinuskon perinteeseen ovat toivottavia asioita. Näihin kaikkien olisi syytä pyrkiä edusti kristitty apologeetta mitä koulukuntaa tahansa.
6. Lähteet
Boa, K., & Bowman, R. M., Jr.
2012 Faith Has Its Reasons: Integrative Approaches to Defending the Christian Faith.
Downers Grove, InterVarsity Press.
Craig, W. L.
2000 ”Classical Apologetics”, teoksessa:
Five Views on Apologetics (Counterpoints: Bible and Theology).
Grand Rapids, Zondervan.
Dawkins, R.
2006 The Blind Watchmaker.
London, Penguin Books.
Frame, J. M.
2000 “A Presuppositional Apologetics”, teoksessa:
Five Views on Apologetics (Counterpoints: Bible and Theology).
Grand Rapids, Zondervan.
Geisler, N. L.
1999a ”Classical Apologetics”, teoksessa:
Baker Encyclopedia of Christian Apologetics.
Grand Rapids, Baker.
Geisler, N. L.
1999b “Presuppositional Apologetics”, teoksessa:
Baker Encyclopedia of Christian Apologetics.
Grand Rapids, Baker.
Geisler, N. L.
1999c ”Princeton School of Apologetics”, teoksessa:
Baker Encyclopedia of Christian Apologetics.
Grand Rapids, Baker.
Habermas, G. R.
2000 “Evidential Apologetics”, teoksessa:
Five Views on Apologetics (Counterpoints: Bible and Theology).
Grand Rapids, Zondervan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti