Nuorena tunsin oloni usein epävarmaksi. Tässä oli taustana lapsuuteni kokemukset. Isänisäni jäi lapsena orvoksi ja oli sotainvalidi. Isälläni ei ollut helppo lapsuus. Isälleni ei ollut helppoa osoittaa hyväksyntää myöskään minulle.
Tultuani uskoon 17-vuotiaana minulle tuli tärkeäksi ajatus siitä, että olen Jumalan, taivaallisen Isäni hyväksymä. Vaikka pidin tätä ajatusta totena, minun oli kuitenkin vaikea kokea oloani täysin Jumalan hyväksymäksi. Vanhemmat kristityt puhuivat armosta ja tiedollisesti hyväksyin ajatuksen, mutta se ei oikein tullut läpi kokemukseeni.
Tästä kipuilusta johtuen yksin uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta tuli minulle tärkeä opinkohta. Jumala julistaa minut, syntisen, itselleen kelpaavaksi Jeesuksen tähden, kun laitan uskoni yksin häneen. Roomalaiskirje 4:4–8 tuli minulle hyvin rakkaaksi kohdaksi Raamatussa:Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.
Toinen todellisuus
Armo on meille ihmisille usein aika vieras asia. Olemme tottuneet siihen, että saamme ansiomme mukaan. Kun teemme työtä, saamme siitä korvauksen. Kun teemme oikein, saamme siitä kiitoksen. Kun teemme väärin, saamme siitä rangaistuksen. Tässä on kyse logiikasta, millä meidän maailmamme toimii. Jumalan maailma toimii kuitenkin erilaisella logiikalla. Armo on jotain tuonpuoleista, peräisin toisesta todellisuudesta.
Pyrkimys hyvään
Joskus ei-kristityt syyttävät kristinuskoa moraalittomaksi. Jos olet elänyt hyvän elämän, mutta olet ateisti, saat tuomion. Jos olet elänyt huonon elämän, mutta käännyt kristityksi kuolinvuoteellasi, saat anteeksi.
Toki tässä voi olla siinä mielessä hieman perääkin, että Jumalan armo meitä ihmisiä kohtaan ei toimi oikeudenmukaisuuden periaatteella. Tässä unohtuu kuitenkin kokonaan se, että kristinuskon mukaan ei ole olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka ansaisisivat pelastuksen.
Mikäli Jumala antaisi meille ansiomme mukaan, ansaitsisimme kaikki tuomion. Siksi Kristuksen täytyi kuolla ristillä ja kantaa puolestamme oikeudenmukainen tuomio.
Jumala on hyvä ja hän tahtoo armahtaa. Hänen rakkautensa meitä kohtaan ei riipu siitä, millaisia me olemme. Armon vastaanottamiseen liittyy nöyrtyminen, sen tunnustaminen, että en itse pysty, en kykene. Ylpeys estää ottamasta vastaan armoa.
Kuitenkin, kuten saksalainen luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer (1906–1945) kirjoitti, armo ei ole halpaa. Armo on kallista. Sen hinta oli Kristuksen kärsimys ja kuolema. Armo myös velvoittaa: Olen saanut armon —siksi minun tulee armahtaa myös toisia. Armon sisäistäminen ei myöskään johda moraalittomaan elämään, vaan sisäiseen muutokseen, hyvään pyrkimiseen. Tahdon toimia jatkossa paremmin, koska olen saanut niin paljon anteeksi. Jos näin ei ole, olen ymmärtänyt jotain todella pahasti väärin.
Armo lääkkeenä
Kirkkoisä Aurelius Augustinuksella (354–430) oli osuva ajatus siitä, että kirkko on syntisten sairaala, jossa syntiset ovat toipumassa, ja jossa lääkkeenä on armo.
Uskonpuhdistaja Martti Luther (1483–1546), joka oli augustinolaismunkki, kamppaili sisäisesti luostarissa. Hän löysi sisäisen levollisuuden armoon havahtumisen myötä, yksin uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta. Se oli tärkeä reformatorinen löytö. Monet Lutherin kirjoituksista ovat yhä ajankohtaisia ja puhuttelevia.
Turvaudun Kristukseen
Armon sisäistämisessä minua on auttanut oman elämäni ja sisimpäni rehellinen kohtaaminen. Avuksi ovat olleet myös armon sisäistäneet uskovat lähimmäiseni. Vaikka minussa on pimeämpi puoli, voin Jumalan rakkaudesta käsin kohdata sen avoimesti ja pelkäämättä. Uskallan myös näyttää siitä jotain toisillekin tulematta hylätyksi. Samalla olen levollisempi myös toisten syntisyyden suhteen. Heissä on samoin myös pimeämpi puoli.
En ole vieläkään oppinut sisäistämään armoa täysin. Olen yhä matkalla. Olen kuitenkin nykyisin jo levollisempi, sillä Jumalan armo ei riipu siitä, miten hyvin osaan sen ymmärtää ja elää todeksi. Se, että turvaudun yksin Kristukseen, riittää. Hän teki puolestani kaiken.
Juha Mikkonen
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja teologian jatko-opiskelija Keuruun IK-opistolla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti