Nykyisin puhutaan todella paljon suvaitsevaisuudesta. Saatetaan joskus nähdä, että Suomen kansa jakautuu suvaitsevaistoon, joka venyy suvaitsevuudessaan lähes äärettömyyksiin, ja arvokonservatiiveihin, jotka ovat katsannoltaan ahtaampia, jopa taantumuksellisia. Tämä on tietenkin karikatyyri.
Valistusfilosofit, joiden työhön nykyinen oikeuskäsitys ja yhteiskunta-ajattelu paljolti pohjaa, määrittelivät suvaitsevaisuuden seuraavasti: Suvaitsevaisuus on sitä, että jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä ja niiden vapaaseen ilmaisemiseen riippumatta siitä, ovatko ne toisten mielestä järkeviä vaiko eivät.
Suvaitsevaisuus ei siis sen klassisessa merkityksessä riipu siitä, mihin asetumme oikeisto–vasemmisto- tai liberaali–konservatiivi-akselilla.Nykyisin joskus väitetään että suvaitsevaisuudessa on kyse hyväksymisestä. Väite on kuitenkin virheellinen. Hyväksymisessä on kyse samaa mieltä olemisesta, yhteisen katsantotavan jakamisesta. Suvaitseminen on kykyä sietää aitoa erilaisuutta — juuri niitä ärsyttäviä, toiseutta edustavia yksilöitä ja ryhmiä, joiden näkemyksiin emme voi alkuunkaan yhtyä.
On helpompi suvaita erilaisuutta silloin kun on kyse toissijaisista kysymyksistä. Kun mennään eksistentiaalisesti merkittäviin asiakokonaisuuksiin, vaikeuskerroin kasvaa. Se, mitä pidämme elintärkeänä, vaihtelee, inhimilliset ensireaktiot eivät.
Emme ole luonnostamme kovin suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuus ei tule meiltä helposti itsestään. Se on usein kasvatuksen ja henkisen kasvun tulosta. Kukaan meistä ei suvaitse loputtomiin. Se ei ole edes turvallista, saati viisasta.
Kuitenkin demokratiaan kuuluu aito sananvapaus. Kyse ei ole ainoastaan mielipiteenvapaudesta, vaan myös näkemyksien ilmaisemisen vapaudesta, niidenkin, jotka tuntuvat meistä tai toisista ikäviltä. Pyrkimys sananvapauden kaventamiseen ei ole luonteeltaan demokraattista vaan autoritaarista. Kuitenkin sananvapauteen liittyy samalla sananvastuu ja myös lainsäädännön avulla määritellään sitä, mitä voi sanoa seurauksitta.
Kukaan meistä ei elä yksin, tai ainoastaan oman viiteryhmämme, ”minun Suomessani”. Tämä on meidän kaikkien Suomessa elävien yhteinen Suomi. Elämme täällä yhdessä.
Meidän olisi tärkeää oppia käymään dialogia hyvinkin erilaisia, jopa vastakkaisia, näkemyksiä edustavien kanssa keskinäisen kunnioituksen hengessä. Näin voisimme osaltamme vähentää huolestuttavaa ajassamme havaittavaa lisääntyvää vastakkainasettelua ja oppia aitoa suvaitsevaisuutta ja nähdä toisemme ennen kaikkea ihmisinä. Näin voimme yhdessä rakentaa maallemme yhteistä tulevaisuutta.
Juha Mikkonen
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja teologian jatko-opiskelija Keuruun IK-opistolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti