sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Apostolinen uskontunnustus osa 1 - Minä uskon

Puhe Viitasaaren vapaasrk:lla su 20.05.2018  

Aloitamme uuden opetussarjan. Olen saanut sydämelleni, ja minulta on myös pyydetty, että opettaisin apostolisesta uskontunnustuksesta. Toivon, että tämän yhteisen matkan myötä valmiutemme ymmärtää kristillistä perinnettä ja arvioida kristillistä julistusta vahvistuu. Tarkastelemme yhdessä sitä kristillistä oppia, jota apostolinen uskontunnustus jäsentää.

Haluan suositella Aikamedian kustantamaa helluntailaisen teologin nimeltä Valtter Luoto teossarjaa. Kyse on kahdesta kirjasta. Hän käy niissä läpi kristillistä oppia apostolisen uskontunnustuksen pohjalta. Lukekaa samanaikaisesti avoimin ja kriittisin mielin. Kirjojen nimet ovat Pientä puhetta suuresta Jumalasta sekä Pyhien yhteys.

Aluksi hieman Suomen Vapaakirkon uskontulkinnasta. Suomen Vapaakirkon tunnustuksessa, joka on vuodelta 1923, sanotaan:

”Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.
1. Raamattu, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjat, jotka me uskomme olevan Pyhän Hengen johtamien ihmisten kirjoittamat, määrää yksin meidän uskomme ohjeen, jonka mukaan kaikki oppi ja elämä seurakunnassa on hyväksyttävä tai hyljättävä.
2.Toteuttaaksemme sitä kristillisen yhteyden aatetta, jota Uusi testamentti esittää, emme seurakuntayhteyden määrääjäksi pane muuta kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tämän uskon tunnustamisen ihmisten edessä.
3. Tähän yhtyen olemme liittyneet seurakunniksi toteuttaaksemme raamatullista seurakuntaelämää ja toimiaksemme kristillisen vakaumuksen mukaisesti ja sen puolesta.”

Tunnustuksemme määrittää meidät katolisen kristinuskon edustajiksi eli tunnustamme apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti yleisen eli yhteisen seurakunnan, latinaksi catholicus. Olemme protestantteja, sillä Raamattu määrää yksin uskomme ohjeen.

Olemme raamatuntulkinnassamme konservatiiveja, emme liberaaleja. Tarkoitan tällä sitä, että emme ajattele Raamatun olevan kirjakokoelma, jota voidaan tutkia ja ymmärtää ainoastaan inhimillisistä lähtökohdista. Uskomme siihen että Jumala puhuu meille Raamatun lehdillä. Raamattu on meille uskon ja elämän ylin auktoriteetti. Raamattu ei ole itsessään lopullinen auktoriteetti, vaan itse Jumala on lopullinen auktoriteetti. Raamatun auktoriteetti on johdettua auktoriteettia, eli Raamatun arvovalta tulee Jumalalta. Jumala on inspiroinut Raamatun.

Olemme myös herätyskristillisiä, eli evankelikaaleja, sillä toimimme kristillisen uskon herättämiseksi ja säilyttämiseksi. Myös kirkkokuntamme syntyhistoria liittää meidät evankelikaalisuuteen. Evankelikaalisuus on hyvin laaja ja koko ajan kasvava kristinuskon haara. Siihen kuuluu satoja miljoonia kristittyjä. On kirkkokuntia, jotka edustavat kokonaisuudessaan evankelikalismia, mutta herätyskristillisyyttä esiintyy myös perinteisten kirkkokuntien sisällä, kuten luterilainen viidesläisyys.

Suomen Vapaakirkko on ollut alusta saakka allianssihenkinen. Tämän voisi sanoa tarkoittavan yhteiskristillisyyttä tai oikein ymmärrettyä ekumeniaa. Emme ole ainoa oikea kirkkokunta, vaan yksi kirkkokunta toisten kristillisten kirkkojen joukossa. Teemme mielellämme yhteistyötä muiden kristillisten seurakuntien ja järjestöjen kanssa.

Sitten joitakin ajatuksia apostolisen uskontunnustuksen taustasta. Jo Raamatussa on uskontunnustuksia. Vanhassa testamentissa 5. Mooseksen kirjan luvussa 6 jakeessa 4 sanotaan vanhan kirkkoraamatun (KR33) mukaan, joka on tässä kohden lähempänä heprean sanamuotoa: Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Tämä on juutalaisten uskontunnustus, hepreaksi Shema. Se korostaa polyteismin, eli monijumalaisuuden, sijaan monoteismia, eli sitä, että on olemassa ainoastaan yksi persoonallinen Jumala.

Varhaisin kristillinen uskontunnustus, joka mainitaan useita kertoja Uudessa testamentissa, on Jeesus on Herra. Esim. Filippiläiskirjeen luvussa 2 jakeessa 11 sanotaan: Jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra. Alkuseurakunnan uskontunnustus oli siis Jeesus on Herra. Kristuksen herrauteen tunnustautuva saatettiin kastaa ja liittää seurakunnan jäsenyyteen. Roomassa keisarista käytettiin tuolloin samaa kreikankielen sanaa, kyrios, joten uskontunnustus oli vastakulttuuria ja johti myös kristittyjen vainoon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon internetsivuilla sanotaan:

”Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkon perinteinen kastetunnustus, jolla kristityiksi kääntyneet tunnustivat uskonsa kasteen yhteydessä. Varhaisimmat sanamuodot tunnetaan 200-luvun Roomasta. Lopullinen sanamuoto on 700-luvulta.”

Apostolinen uskontunnustus oli varhaisessa kirkkohistoriassa, ja myös myöhemmin, osa kasteopetusta. Vaikka apostolinen uskontunnustus ei ole Kristuksen alkuperäisten apostolien kirjoittama, sen sisältö on kuitenkin Uuden testamentin sisältämän apostolisen julistuksen mukaista. Apostolinen uskontunnustus liittää omalta osaltaan myös meidät vapaakirkolliset osaksi laajempaa kristikuntaa ja pidempää historiallista jatkumoa, joka ulottuu aina alkukirkkoon asti.

Apostolinen uskontunnustus on varhainen muotoilu siitä, mihin kristityt uskovat. Tämä uskontunnustus ei ole kaikenkattava. Siinä ei ole esim. kohtaa, jossa tunnustetaan Raamatun asema kristinuskossa, kuten Vapaakirkon tunnustuksessa tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismuksessa. Apostolinen uskontunnustus on lyhyt yhteenveto Raamatun keskeisestä sanomasta. Se kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi kristinuskon suurta kertomusta luomisesta uuteen luomiseen. Apostolinen uskontunnustus on osa yhteistä kristillistä perinnettä halki maailman ja halki ajan.

Oppi on keskeinen asia Raamatussa ja kristillisessä perinteessä. Kristillinen teologia on tieteenala, joka tutkii Jumalan ilmoitusta. Protestantteina uskomme siihen, että Raamattu on tärkein Jumalan ilmoituksen lähde. Kristus on tietenkin ilmoituksen ruumiillistuma, mutta Raamattu todistaa Kristuksesta. Muita ilmoituksen lähteitä ovat kristillinen traditio, järki ja kokemus. Me protestantit arvioimme traditiota, järkeä ja kokemusta Raamatun avulla.

Kristinuskossa kristillinen elämä nousee uskon todellisuudesta. Esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa usein kirjeessään ensin opettavan jakson, mikä keskittyy enemmän oppiin ja sitten kehoittavan jakson, jossa oppia sovelletaan käytäntöön. Kun ymmärrämme uskomme sisältöä, voimme elää uskosta käsin.

Kristinuskon ja Raamatun opiskelun tarkoitus ei siis ole ainoastaan älyllinen ymmärtäminen, vaan kokonaisvaltainen kasvu kohti Kristuksen kaltaisuutta. Suomen Vapaakirkon oppilaitoksessa, Suomen teologisessa opistossa, on tunnuslauseena: ”Tietoa ja Jumalan tuntemista.” Tieto ja Jumalan tunteminen eivät ole kaksi toisistaan irrallaan olevaa asiaa. Ne kuuluvat yhteen.

Usko ilman oikeaa tietoa voi viedä harhateille. Toisaalta kylmä ja kova oikeaoppisuus on aika kuollutta uskoa. Oikea tieto Jumalasta on turvallinen ja terve pohja elävälle ja dynaamiselle jumalasuhteelle. Kristillisen opin tunteminen ja ymmärtäminen syventää ja vahvistaa uskoamme. Meidän on myös helpompi kommunikoida, julistaa, uskoa toisille, kun tiedämme mihin uskomme ja miksi uskomme.

Voimme nähdä uskon kahdessa toisiinsa liittyvässä merkityksessä. Usko on se mihin uskotaan, eli uskonsisältö. Usko on myös millä uskotaan, uskonakti, eli toimintaa. Kristillinen usko syntyy Jumalan ilmoituksesta. Jumala ilmoittaa itsensä yleisesti luomakunnassa ja omassatunnossa ja erityisesti Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja pyhässä Raamatussa.

Mutta mitä on usko? Klassinen uskon määritelmä on, että usko on totenapitämistä. Tätä korosti oikein roomalaiskatolinen teologi Tuomas Akvinolainen keskiajalla. Tämä on hyvä filosofinen uskon määritelmä. Uskon, että on olemassa Jumala, pidän toteta sitä että Jumala on, ajattelen, että on fakta, eli tosiasia, että teismi, eli usko persoonalliseen Jumalaan, pitää paikkansa. Usko on sitäkin, mutta se ei vielä ole pelastavaa uskoa. Jaakob kirjoittaa kirjeessään, joka on osa Uuden testamentin kaanonia, että usko Jumalan olemassaoloon ei ole vielä pelastavaa uskoa.

Usko ei ole ainoastaan älyllistä vakuuttumista. Uskonpuhdistaja Martti Luther korosti myös hyvin sitä, että usko on luottamusta. Tämä on hyvä kristillisen uskon määritelmä. Usko ei ainoastaan hyväksy todeksi persoonallisen Luojan olemassaoloa ja niitä Jeesus Nasaretilaiseen liittyviä pelastushistoriallisia tapahtumia, kuten ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta, joita kuvataan Uuden testamentin teksteissä. Usko on luottamusta siihen, että Kaikkivaltias Jumala on armollinen Jeesuksen sovitustyön tähden juuri minulle.

Emme siis usko ainoastaan siihen, että Jeesus Kristus kuoli kerran ihmiskunnan syntien puolesta, vaan luotamme myös siihen, että Jeesus kantoi juuri minun syntini ristille. Laitan toivoni tähän Jeesukseen. Turvaan hänen persoonaansa ja työhönsä.

Uskomme siihen, että Jumala on luotettava. Pidämme siksi hänen lupauksiaan tosina ja vetoamme niihin nöyrästi rukouksessa. Voisimme verrata uskoa siihen, että voin uskoa, että tuolla rannassa on vene, joka voi viedä minut toiselle puolelle rantaa. Tiedän että vene kantaa. On kuitenkin vielä eri asia astua tuohon veneeseen ja antaa sen kantaa minut toiselle puolelle järveä, luottaa käytännössä.

Usko on sitoutumista Jumalaan ja hänen sanaansa. Usko on antautumista Jumalalle. Usko on valinta. Uskossa eläminen on Jumalan yhteydessä vaeltamista. Uskon kautta koemme henkilökohtaisen yhteyden Jumalaan, elämme tuntien hänet, johon uskomme. Meillä on henkilökohtainen elävä suhde Jumalaan. Usko on Jumalan kutsuun vastaamista, Kristuksen vastaanottamista elämäämme Herrana ja Vapahtajana. Usko on Jumalan eteen polvistumista, nöyrtymistä, ja itsensä luovuttamista hänelle. Sanomme Jumalalle yhä uudelleen: ”Sinä saat hallita elämääni.” Jumalan valtakunta on Jumalan hallintaa.

Uskoon liittyy myös kuuliaisuus Jumalalle. Sitoudumme seuraamaan hänen teitään. Tahdomme totella Jumalaa. Tahdomme elää todeksi sitä, mitä hän sanoo meille sanassaan. Kristinuskoon kuuluu Jumalan kuunteleminen ja sen tekeminen, mitä Jumala puhuu meille. Meidän jokaisen kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on kuitenkin tässä ajassa vielä hyvin vajaata. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja ja teemme joskus väärin, mutta Kristuksen kuuliaisuus on täydellistä. Jumala lukee Kristuksen ansiot meidän hyväksemme, kun turvaamme Jeesukseen.

Uskoon liittyy myös epäilyksiä. Niitä ei tarvitse pelätä eikä säikähtää. Epäilyksiä tulee jokaiselle. Ateistikin voi epäillä vakaumustaan ja miettiä että voisiko se Jumala ehkä sittenkin olla olemassa. Eilen Heikki Hynninen luennoi Jumalan olemassaolosta. Minulla tuli mieleen siinä luennon jälkeen, että Alister McGrath niminen teologian professori luennoi Richard Dawkinsin, kuuluisasta ateistin ajattelusta. Eräs ateistinuorukainen sanoi luennon jälkeen kiukkuisena: "Olet tuhonnut uskoni!" Ateistikin voi horjua vakaumuksessaan, kuten kristittykin voi horjua.

Kristitylle epäilykset ovat uskon kasvukipuja. Ne on hyvä kohdata rehellisesti. Epäilykset haastavat meitä ottamaan selvää asioista ja ajattelemaan asioita perusteellisemmin. Epäilys ei ole synti. Vasta epäusko on synti. Epäusko on sitä, sitä että en tahdo uskoa, että teen valinnan olla uskomatta. Voimme tehdä epäuskostamme parannuksen ja kääntyä Jumalan puoleen. Jumala on armollinen ja antaa meille anteeksi Kristuksen ristinkuoleman tähden.

Uskon säilyttämiseen liittyy myös hengellinen taistelu, kilvoittelu. Siksi uskoa tulee vaalia ja hoitaa. On todella tärkeää oppia lepäämään Kristuksessa ja hänen täytetyssä työssään. Emme kannattele uskoamme, vaan Jumala kannattelee koko elämäämme. Myös epäilysten keskellä ja elämän koettelemuksissa saamme turvata häneen ja olla hänen voitostaan osallisia. Vaikka me olemme heikkoja ja pieniä, Jumala on suuri ja voimakas. Hän ei järky. Hän kestää epäilyksemme. Hän pysyy aina samana eikä hänen sanansa ja lupauksensa meitä kohtaan muutu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti