Palveleva johtajuus

1. Mitä on palveleva johtajuus?

Palvelevalla johtajuudella tarkoitetaan sitä että johtaja näkee tehtävänään ennen muuta palvelemisen eikä johtamisen - sikäli kuin johtajuus on usein perinteisesti käsitetty. Palveleva johtajuus on olemista toisia varten. Palveleva johtaja johtaa palvelemalla ja palvelee johtamalla. Tässä mallissa johtaja ei asetu johdettavien yläpuolelle. Johtaja pyrkii reagoimaan alaistensa tarpeisiin sekä auttamaan heidän persoonansa ja osaamisensa kehittymistä. Näin myös alaiset alkavat kasvaa johtajiksi.

Modernin käsitteen palvelevasta johtajuudesta on lanseerannut erityisesti yhdysvaltalainen tutkija Robert K. Greenleaf (1904–1990). Toki se mihin käsitteellä viitataan on ollut todellisuutta jo aiemmin, kuten esimerkiksi Jeesus Nasaretilaisen elämänhistoriassa ensimmäisellä vuosisadalla.

Palvelevan johtajuuden fokus ei ole johtajien osalta ensisijaisesti organisaation menestymisessä tai asiakaspalvelussa. Palveleva johtajuus toimii silti käytännössä ja auttaa yrityksiä tekemään hyvää tulosta. Yksi esimerkki tästä on yhdysvaltalainen yritys Southwest Airlines, joka hyödyntää palvelevan johtajuuden käsitettä yrityksensä kaikessa toiminnassa. Kun johtajat palvelevat alaisiaan, alaiset oppivat myös palvelemaan yrityksen asiakkaita. Näin johtajat eivät johda ainoastaan sanoillaan, vaan myös esimerkillään. Tämä lisää kaikkien yleistä viihtyvyyttä.

Aiemmissa johtajuuskäsityksissä on painotettu kontrollointia. Vahvana johtajana on nähty olevan se, joka käskee alaisia johtajan aseman suomalla auktoriteetilla. Johtaja on etäinen, jopa pelottava, auktoriteettihahmo. Uudemmassa johtajuustutkimuksessa painotetaan sen sijaan usein voimaannuttamista.

Voimaannuttavassa johtajuudessa on kyse suhteesta johtajan ja johdettavan välillä. Kyse ei ole yhdestä tapahtumasta joka saadaan kerralla valmiiksi, vaan tapahtumien sarjasta, eli prosessista, joka tarvitsee toteutuakseen aikaa.

Onnistunut johtaminen edellyttää pidemmällä aikajänteellä tarkasteltuna sitä, että johtajalla ja seuraajilla on yhteisiä tavoitteita ja yhteinen päämäärä. Johtaja ei voi yksipuolisesti sanella niitä. Ne jaetaan yhdessä. Tarvitaan siis yhteistä omistajuutta.

Palveleva johtajuus ei ole heikkoa johtajuutta. Se ei ole päämäärätiedotonta ihmisten manipulaatiolle altista ajelehtimista. Palveleva johtajuus on hyvin vaativa laji. Johtaja laittaa siinä mukaan koko persoonansa ja elämänsä. Palveleva johtajuus ei myöskään ole automaattisesti tae onnistumisesta.

2. Palveleva johtajuus Raamatussa

On todettava että Raamattu ei ole oppikirja johtajuudesta. Jotkut Raamatun teksteissä kerrotuista johtajista toimivat varsin hyvin, mutta toiset heistä toimivat todella huonosti. Raamattu on myöskin kirjoitettu muinaisissa Lähi-idän ja Välimeren alueiden kulttureissa, jotka poikkeavat suuresti omastamme. Muunmuassa näiden syiden vuoksi on hyvin haastavaa rakentaa kovin johdonmukaista ja kattavaa raamattuteologista johtajuusoppia.

Näistä suurista haasteista huolimatta tällaisen yrittäminen ei ole kuitenkaan mahdottomuus. Esimerkiksi Irving & Strauss näkevät voimaannuttamisen sellaisena strukturoivana prinsiippinä, jonka avulla voidaan jäsentää raamatullista johtamiskäsitystä ja -ihannetta. Tämä voimaantumisen malli voidaan nähdä useissakin Raamatun teksteissä kuten esimerkiksi Paavalin Efesolaiskirjessä 4:11-13.

Jo Vanhan testamentin teksteissä kuvataan johtajia jotka ovat palvelijoita. Erityisesti Jesaja rohkaisee kirjansa luvuissa 40-66 kuvauksella Herran palvelijasta kansaansa, joka oli saanut kokea tappion sodassa ja kollektiivisen nöyryytyksen pakkosiirtolaisuudessa (lukujen sanoman kannalta ei ole kovin olennaista oliko kirjoittajana deutero-Jesaja, kuten mm. Young ajattelee). Palvelevan johtajuuden idean juuret ovat siis olleet olemassa vahvasti juutalaisuudessa jo kauan ennen Kristuksen syntymää. Myöhemmin historiassa Jeesus siteerasikin julkisen toimintansa alussa jaksoa juuri tästä Jesajan kirjan osasta Nasaretin synagoogassa soveltaen sen itseensä Luukkaan evankeliumissa 4:18-19.

Jeesus Kristus muutti käsitykset todellisesta suuruudesta. Antiikissa oli vallalla hierarkkinen johtamistapa johon liittyi muiden taivutteleminen tai pakottaminen tekemään niin kuin johtaja sanoo ja tahtoo. Johtaminen alkoi yhteiskunnan ylimmästä hallitsijasta, Rooman keisarista. Perheet olivat patriarkaalisia. Sosiaalisen arvojärjestyksen pohjalla olivat huonoimmissa oloissa työskentelevät alimmat orjat. Heillä ei ollut oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia. Hallitsijat ja valloittajat nähtiin sinä aikana tärkeimpinä henkilöinä, sellaisina ihmisinä, jotka ovat sen arvoisia että heistä kirjoitetaan kirjoja.

Kristus sen sijaan arvosti yhteiskunnan vähempiosaisia, kuten lapsia ja naisia. Hän eli toisia varten ja koulutti seuraajansa asettumaan, ei toisten yläpuolelle, vaan alapuolelle. Hän mallinsi itse tätä filosofiaa omassa kutsumuksessaan. Silti Jeesus osoitti samalla myös suurta moraalista rohkeutta ja henkistä voimaa ja resilienssiä. Se että Jeesus osoitti palvelevaa johtajuutta ja koulutti seuraajansa moninkertaistamaan oman palvelutyönsä muutti peruuttamattomasti koko maailmanhistorian suunnan.

3. Palveleva johtajuus seurakunnassa

Palvelevan johtajuuden malli sopii hyvin kaikenlaiseen johtajuuteen, jopa armeijassa kun upseerit ja aliupseerit eivät ainoastaan käskytä kauempaa alempiarvoisiaan vaan kulkevat joukkojensa edellä ja kuuntelevat alaisiaan ja ajattelevat heidän todellista parastaan. 

Näkisin palvelevan johtajuuden olevan kuitenkin ehdottoman välttämätöntä erityisesti kristilliselle seurakunnalle ja kristillisille järjestöille. Kristityt johtajat ovat ennen kaikkea Jumalan ja Jeesuksen palvelijoita (1. Korinttilaiskirje 4:1-2) mutta samalla myös seurakunnan ja kaikkien ihmisten palvelijoita. Se on Jeesuksen opetuslapseuden malli.

On toki totta, että seurakunnat ja kristilliset järjestöt ovat instituutioina paljolti samankaltaisia kuin muutkin inhimilliset insitituutiot. Ne koostuvat tavallisista ihmisistä, joihin pätevät yhtä lailla kuolevaisten elämän lainalaisuudet kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Siksi seurakuntien on syytä kuunnella yhteiskunnan muita osapuolia, niitäkin ihmisiä jotka eivät jaa kristilliseen vakaumukseen kuuluvia lähtökohtia. Heillä voi olla monia havaintoja, näkemyksiä ja ehdotuksia joista seurakunta voi hyötyä suuresti.

Seurakunnan ei tule kuitenkaan seurata ympäröivän kulttuurin ideologioita ja elämäntyyliä kritiikittä. Vaikka aikamme ja kulttuurimme on hyvin erilainen kuin antiikin aikana, jos kristillinen kirkko tai kristillinen organisaatio edustaisi vastakkaisia uskonkäsityksiä ja toimintatapoja kuin Jeesus Nasaretilainen ja hänen apostolinsa, voidaan perustellusti esittää kysymys onko kyse silloin kovin aidosta apostolisesta kristillisyydestä.

Emme voi todella johtaa Kristuksen esikuvan ja tahdon mukaisesti seurakuntaa ilman häntä. Jeesus sanoi ”ilman minua te ette saa mitään aikaan” (Johanneksen evankeliumi 15:5). Voima ja viisaus kristillisen seurakunnan johtajuuteen tulee lopulta aina Jumalalta. Tämä on vaarana unohtua etenkin siinä tapauksessa, jos meillä on omavoimaisuutta, ja luotamme lähinnä omaan inhimilliseen ymmärrykseemme asioista. Samalla tulee toki aina muistaa että inhimillisestä tiedosta on oikein sovellettuna myös paljon hyötyä.

Raamattuun tukeutuvaan kristilliseen teologiseen perinteeseen kuuluu olellisesti ajatus siitä että Jumala antaa jokaisesta ihmisestä lopullisen arvion. Voimme onnistua muiden ihmisten edessä, ehkä jopa omissa silmissämmekin, ja silti epäonnistua siinä mitä Jumala arvostaa, kuten Kristuksen kaltaisen luonteen kehittymisessä. Toisaalta voimme myös epäonnistua elämässämme inhimillisesti katsoen suurestikin ja samalla Jumala voi kuitenkin työstää meitä ja käyttää meitä heikkoudessamme kärsivien lähimmäisten avuksi.

Raamatulliseen johtamiseen sisältyy aina ristin kantaminen. Seuraamme ristiinnaulittua Messiasta. Jeesus kutsuu meitä kärsimään itsensä ja evankeliumin tähden. Johtaminen on lähtökohtaisesti hyvin vaikeaa ja vaativaa. Siihen sisältyy paljon itsensä kieltämistä ja itselleen kuolemista. Palveleva johtajuus on itsensä eläväksi uhriksi antamista Jumalalle ja toisille ihmisille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö johtaja pitäisi huolta ensin itsestään voidakseen huolehtia toisista. Ristinkantamiseen liittyy samalla myös suuri siunaus ja tulevan maailman kirkkauden ja kunnian odotus.

4. Lähteet

Blanchard, Ken & Hodges, Phil
2016 Lead Like Jesus Revisited.
Nashville, Thomas Nelson.

On huomioitava että yllä olevassa teoksessa ei ole kyse akateemisesta Jeesus-tutkimuksesta, eikä edes tieteellisen tutkimuksen popularisoinnista, vaan yleistajuisesta johtajuusoppaasta. Kirjoittajat oikovat hyvin monia mutkia suoriksi niin eksegeettisessä työskentelyssä kuin hermeneuttisessa soveltamisessa. Tästä johtuen eisegeesin (omien ajatusten lukeminen tekstin sisälle) ja oman kirkollisen tradition kritiikittömän seuraamisen mahdollisuus on kirjoittajien kohdalla huomattavasti suurempi kuin raamatuntutkimuksen ja teologian ammattilaisilla.

Boers, Arthur
2015 Servants and Fools: A Biblical Theology of Leadership.
Nashville, Abingdon.

Carson, Donald A.
1993 The Cross and Christian Ministry – Leadership Lessons from 1 Corinthians.
Grand Rapids, Baker Books.

Floyd, Mark A.
2018 ”Servant Leadership What Does It Really Mean?” teoksessa: Servant Leadership in Action : How You Can Achieve Great Relationships and Results (toim.).
Oakland: Berrett-Koehler Publishers.

Greanleaf, Robert
2002 Servant Leadership: A Journey into the Nature of Legitimate Power and Greatness.
Mahwah, Paulist Press.

Irving, Justin A. & Strauss Mark L.
2019 Leadership in Christian Perspective: Biblical Foundations and Contemporary Practices for Servant Leaders.
Grand Rapids, Baker Academic.

Young, David S.
1999 Servant Leadership for Church Renewal: Shepherds by the Living Springs.
Scottdale, Herald Press.