maanantai 19. lokakuuta 2020

Suomen Vapaakirkko ja traditio

1. Johdanto

Kaikilla kristillisillä kirkoilla on omat traditionsa. Emme tulkitse koskaan Raamattua tyhjiössä, vaan aina osana laajempaa perinnettä. Näin on myös siinä tapauksessa, jos väittäisimme seuraavamme ainoastaan Raamattua. Vaihtoehtoina ei siis ole tradio tai tradition sivuuttaminen, vaan tradition tiedostaminen tai tiedostamaton seuraaminen/torjuminen.

On huomattavasti parempi olla tietoinen vaikutteistaan. Silloin emme ole kokonaan nykyajan virtausten armoilla, vaan juurrumme syvemmälle Kristukseen. Samalla meillä on myös paremmat mahdollisuudet korjata ja uudistaa tämän hetken tulkintaamme kristinuskosta, mikäli koemme sen kohtaamissamme uusissa tilanteissamme välttämättömäksi.

Myös Suomen Vapaakirkossa meillä on traditio, johon reagoimme. Seuraamme/torjumme tätä traditiota - tietoisesti tai tiedostamattamme. Meidän on tärkeää olla tietoisia omasta perinteestämme ja arvostaa sitä. Meidän on hyvä tuntea omaa historiaamme liikkeemme synnystä aina tähän päivään asti. Meidän ei sovi unohtaa myöskään ruotsinkielisen vapaakirkollisuuden vaiheita maassamme sekä siirtolaisseurakuntia Suomen ulkopuolella, erityisesti Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Myös kansainvälisten sisarkirkkojemme, kuten yhdysvaltalaisen Covenant Churchin, vaiheiden ja nykypäivän tuntemisella on oma merkityksensä oman identiteettimme ja myös tulevaisuuteen suuntautuvan visiomme kannalta.

Olen tutustunut Suomen Vapaakirkkoon ja sen perinteeseen erityisesti opiskellessani Suomen teologisen opiston pastoritutkinnon (Santala) ja saadessani kunnian kantaa vastuuta Raaseporin (vanhimmiston jäsen), Hangon (työharjoittelija, vapaaehtoinen), Viitasaaren (työntekijä) ja Keuruun (jäsen) vapaaseurakunnissa. Tiedostan että kirjoitan yhtenä vapaakirkollisena toisten vapaakirkollisten joukossa.

Kirjoitukseni on siis oma kannanottoni, jonka toivon omalta pieneltä osaltaan edistävän yhteistä keskustelua kirkkokunnassamme. Yhteisen keskustelumme myötä käymme omistamaan henkilökohtaisesti ja yhteisöllisesti uskontulkintaamme ja meille edelleen tarkentuu paitsi se, mitä suomalainen vapaakirkollinen usko on ollut aiemmin kirkkomme historiassa, myöskin se, mitä vapaakirkollisuus on tänä päivänä, ja edelleen se, mitä se voisi olla myöskin huomenna.

2. Suomen Vapaakirkon traditio

Vapaakirkollinen liikkeemme sai alkunsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä tapahtuneesta herätyksestä 1870-luvulla. Siitä muotoutui 1889 Vapaa Sisälähetys (1902 alkaen Vapaa Lähetys). Suomen Vapaakirkko perustettiin 1923 uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomessa.

Tunnustuksestamme ja yhdyskuntajärjestyksestämme käy ilmi sitoumuksia, joihin me kaikki Suomen vapaakirkolliset olemme yhdessä sitoutuneet. Suomen Vapaakirkon perinne on elävää. Sitä ei olla saatettu tarkemmin kirjalliseen muotoon. Perinteemme on säilynyt yhteisössämme erityisesti Raamattuun perustuvan julistuksen ja opetuksen avulla. 

Merkittävää traditiomme kehitykselle ja tarkentumiselle on ollut, ja edelleen on, myös jatkuva yhteinen keskustelumme, jota käymme muunmuassa Suomen teologisella opistolla, Kiponniemen toimintakeskuksella, Suomen Vapaakirkkoon kuuluvissa seurakunnissa sekä äänenkannattajassamme Suomen Viikkolehdessä. Julkisissa keskusteluissa Suomen Vapaakirkon virallista kantaa edustaa kirkkokunnanjohtaja – tällä hetkellä kirkkokunnanjohtajanamme toimii Hannu Vuorinen.

Oman jo itsessään arvokkaan ja omaleimaisen kristillisen traditiomme lisäksi meidän vapaakirkollisten on tärkeää liittyä siihen laajempaan kristillisen kirkon ”suureen traditioon” (englanniksi ”the great tradition”), joka yhdistää meidät vapaakirkolliset kristityt myös muihin kristillisiin kirkkoihin halki ajan ja paikan. Pyrin tässä tekstissä avaamaan erityisesti näitä Vapaakirkon ja muun kristikunnan laajempia historiallisia yhteyksiä ja sitoumuksia yhteisessä kristillisessä uskossamme.

3. Patristisen perinteen arvostaminen ja tunteminen

3.1. Apostolicum

Apostolinen uskontunnustus (Apostolicum) yhdessä tunnustuksemme ja yhdyskuntajärjestyksemme kanssa määrittää sitä mikä on yhteistä kaikille Suomen vapaakirkollisille. Apostolinen uskontunnus liittää meidät jakamattoman kirkon perinteeseen. Se on alunperin läntinen kastetunnustus. Olemme yleisen/yhteisen (latinaksi catholicus, josta sana katolinen) kristillisen uskon edustaja ja perillinen.

Apostolinen uskontunnustus kertoo Raamatun suuren kertomuksen (metanarratiivin) eli tärkeimmät pelastushistorian tapahtumat tiiviissä muodossa luomisesta uuteen luomiseen. Apostolinen uskontunnustus voidaankin nähdä näin tiivistelmänä Raamatun keskeisimmästä sisällöstä.

Läntisessä perinteessä apostolisen uskontunnustuksen katsotaan edustavan Nikaian uskontunnustuksen ja Athanasioksen uskontunnuksen tavoin nikaialaista uskoa. Tämä on ollut uskontunnustusten yleinen kriteeri. Vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa on muotoiltu kristillinen käsitys yhdestä Luoja-Jumalasta ja pelastuksesta hänen ainoassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, Pyhästä Hengestä, kristillisestä seurakunnasta sekä Jeesuksen paluusta ja viimeisestä tuomiosta.

3.2. Kristologia

Varhaisista ajoista asti kristityt ovat uskoneet että Jeesuksen persoona ja työ ovat kristillisen uskon perusta. Varjellakseen Kristuksen ihmeellisen persoonan mysteeriä heresioilta, varhainen kirkko on torjunut muunmuassa adoptionismin, jonka mukaan Jeesus on Messias, mutta ainoastaan ihminen, sekä doketismin, jonka mukaan Jeesus on Jumala, mutta ainostaan näytti ihmiseltä.

Jeesus on siis samanaikaisesti aidosti Jumala ja aidosti ihminen (tosi Jumala ja tosi ihminen). Myöhemmin Kristuksen persoonan salaisuutta ilmaistiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa (451 jKr.) sanoen että Kristus on yksi persoona kahdessa luonnossa (jumalallisessa ja inhimillisessä). Kristuksen persoona on suuri salaisuus, joka ei avaudu yhdellekään luodulle.

3.3. Soteriologia

Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustaudutaan Kristuksen ristinkuoleman ja hänen riemullisen ruumiillisen ylösnousemuksensa tuomaan ihmeelliseen pelastukseen ja ikuiseen voittoon kaikista pahan valloista. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tuo kristityille syntien täyden anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän lahjan.

3.4. Kolminaisuusoppi

Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskomme yhteen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Tämän lisäksi Suomen Vapaakirkon työntekijälupauksessa kirkkomme työntekijät tunnustavat eksplisiittisesti uskovansa Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Jumala on yksi ja kolme (yksi jumalallinen olemus ja kolme persoonaa). Myöskään tätä salaisuutta yksikään luotu ei ole käsittänyt eikä voikaan käsittää.

Pyhä Kolminaisuus ei ole ainoastaan jokin teoria Jumalasta, vaan pyhä Kolmiyhteinen Jumalaa yksin on ainoa palvontamme kohde. Kristillinen perinne velvoittaa meitä varjelemaan edelleen Kolminaisuuden mysteeriä heresioilta.

Näitä harhaoppeja ovat muunmuassa polyteismi (jonka mukaan olisi useampia jumalia kuin yksi), modalismi/unitarismi (jossa ei tehdä eroa Kolminaisuuden eri persoonien välillä) sekä areiolaisuus (jossa Kristus nähdään luotuna olentona ja Pyhä Henki persoonattomana voimana).

4. Reformaation perinteen arvostaminen ja tunteminen

Vanhan yhtenäisen katolisen kirkon lisäksi Suomen Vapaakirkon tunnustus liittää meidät reformaation ajan perinteeseen. Olemme protestanttinen kirkkokunta. Juuremme ovat vanhan kirkon lisäksi myös protestanttisessa uskonpuhdistuksessa. Protestanttisen reformaation aikana tapahtui irtiottoja roomalaiskatolilaisesta teologiasta (muunmuassa anekauppa, kiirastuli, pyhäinjäännökset, pyhimysten asema).

Tämän lisäksi reformaation aikana luotiin samalla myös perustaa protestanttiselle ymmärrykselle pelastuksesta palaamalla jälleen Paavalin kirjeiden (erityisesti Roomalais- ja Galatalaiskirjeiden) äärelle. Tämä johti protestanttiseen opetukseen vanhurskauttamisesta. Pelastumme yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden.

Edelleen reformaation aikana tarkentui myös protestanttinen oppi seurakunnasta ja sakramenteista (kaikissa protestanttisissa kirkoissa ei käytetä sanaa sakramentti, Suomen Vapaakirkossakin kaste ja ehtoollinen ovat pyhiä toimituksia). Nähtiin että kirkolliskokoukset ja paavi voivat erehtyä.

Nähtiin myös että todellisen kirkon tunnistaa oikeasta evankeliumin opista sekä kasteesta ja ehtoollisesta. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi reformaation ajan tunnustuksista, kuten Augsburgin tunnustuksesta (yksi luterilaisista tunnustuskirjoista) ja Heidelbergin katekismuksesta (yksi reformoiduista tunnustuskirjoista).

4.1 Bibliologia

Tunnustamme Suomen Vapaakirkossa muiden protestanttien tavoin Raamatun kaanonin oppimme ja elämämme korkeimmaksi ohjeeksi. Pyhän Raamatun opetusten valossa tarkastelemme yhä uudelleen myös myöhempää historiallista kristillistä traditiota. Uskonpuhdistuksen perinteeseen liittyen luemme Raamattuun kuuluvaksi yhteensä 66 kirjaa: 39 kirjaa Vanhasta testamentista ja 27 kirjaa Uudesta testamentista.

Me poikkeamme tässä kohden ortodoksisesta ja roomalaiskatolisesta kirkosta sekä joistakin pienemmistä vanhoista kirkoista, jotka lukevat Vanhaan testamenttiin kuuluvan myös deuterokanoniset kirjat, joita me protestantit nimitämme apokryfikirjoiksi.

Reformaattoreiden tarkoitus oli korjata keskiajan vääristymiä ja palata renessanssi-ihanteen mukaisesti alkulähteille (ad fontes), myös varhaisten kirkkoisien opetuksiin, mutta ennen kaikkea Raamatun tekstien äärelle.

Suomen teologisessa opistossa opetetaan tälläkin hetkellä hepreaa ja kreikkaa. Reformaation aikaan nämä kielet olivat erityisen tärkeitä kun pyrittiin korjaamaan katolilaiseen latinankieliseen viralliseen raamatunkäännökseen, eli Vulgataan, perustuvaa skolastista teologiaa. Raamatun alkukieliin perustuva eksegeesi on yhä tänään vapaakirkollisen uskonkäsityksen ja itseymmärryksen kannalta hyvin keskeistä.

Sola Scriptura ei kuitenkaan tarkoita Solo Scripturaa. Vaikka pyhät kirjoitukset edustavat protestanttiselle kristinuskon tulkinnalle ylintä auktoriteettia (täsmällisemmin ilmaistuna Jumala yksin on korkein, Raamattu saa arvovaltansa Jumalalta), Raamattua ei lueta tyhjiössä. Voimme oppia myös kristillisen tradition, järjen ja kokemuksen avulla Jumalasta ja luomakunnasta. Hyvä toteamus on ”yksin Raamattu ei ole koskaan yksin”.

4.2. Soteriologia

Kristuksen evankeliumi on Raamatun keskeisin sisältö. Kristuksesta käsin avautuu koko Raamatun sanoma. Uskonpuhdistuksen aikaan käytiin hyvin tiivistä keskustelua pelastusopista. Meidän on tärkeää edelleen tunnustaa reformaattoreiden tavoin että pelastus on yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden (sola gratia, sola fide, solus Christus).

Pelastumme siis ilman omia tekojamme ja hyveitämme. Koska pelastus ei perustu itseemme, vaan armolliseen Jumalaan ja Kristuksen täydelliseen sovitustyöhön, voimme kokea varmuutta pelastuksestamme.

En kiistä tässä sitä että tämä varmuus voi toisinaan olla myös väärää varmuutta. Lisäksi evankeliumin korostamisen vaarana on jatkuvasti antinomismi, lain hylkääminen. Osittain tähän haasteeseen syntyi uskonpuhdistuksen jälkeen pietismi, josta lisää myöhemmin.

4.3. Reformatorinen eetos – Soli Deo gloria

Uskonpuhdistuksen eetosta kuvaa hyvin sanat ”yksin Jumalalle kunnia”. Tällä tahdottiin ilmaista Jumalan ylivertaista viisautta ja kaikkivoipuutta kaikkiin luotuihin (mukaanlukien paavit) verraten. Jumala ei jaa kunniaansa yhdenkään luotunsa kanssa.

4.4. Ekklesiologia

Solus Christus-ajatus johtaa loogisesti yhteisen pappeuden käsitteeseen ja käytäntöön. Kristus yksin on välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Me Kristuksen seuraajat olemme kaikki Jumalan pappeja. Kristus on ylipappimme.

Pastori on paitsi pappi tämän yleisen pappeuden perusteella, lisäksi myös Kristuksen apupaimen. Pastori ei siis ole hengelliseltä asemaltaan seurakuntalaistensa yläpuolella, vaan ainoastaan toimii erilaisessa roolissa ja tehtävässä uskonyhteisössä.

5. Modernin evankelikaalisen perinteen arvostaminen ja tunteminen

Suomen Vapaakirkko edustaa sitä protestanttisen kristillisyyden haaraa jota kutsutaan sanalla evankelikalismi eli herätyskristillisyys. Evankelikaalinen kristinusko on kansainvälinen, laaja ja monimuotoinen kristinuskon haara, joka ylittää useat tunnustuskunnat. Evankelikaaliset kristityt näkevät itsensä protestantteina, jotka tahtovat edelleen olla uskollisia kristinuskon perusperiaatteille modernina ja post-modernina aikana. Evankelikaalisissa kirkoissa, kuten kaikissa muissakin kirkoissa, on toki myös nimikristittyjä. Tässä kirjoituksessa en keskity evankelikalismiin sosiologisesti määriteltävänä ryhmänä, vaan käytän termiä teologisesti määriteltävänä kristinuskon suuntauksena.

5.1. Ero fundamentalismiin

Toisin kuin fundamentalismiin, evankelikalismiin kuuluu avoimuus ja kriittisyys, halu käydä aitoa dialogia ja oppia. Teologiaa tehdään aidosti akateemisella otteella. Tiede nähdään hyödyllisenä ja tärkeänä teologian keskustelukumppanina ja palvelijana.

Nykyajan evankelikalismiin kuuluu vuorovaikutus erilaisten kristillisten perinteiden kanssa sekä ympäröivän yhteiskunnan kanssa, ei eristäytyminen omiin pieniin piireihin (lahkoutuminen). Evankelikaaliin teologiaan kuuluu dialektiikan käyminen menneisyyden ja nykyisyyden kanssa. Samalla se suuntaa katseensa myöskin tulevaisuuteen.

5.2. Pietistinen eetos – Pia Desideria

Uskonpuhdistuksen lisäksi erityisesti pietismillä on ollut suuri vaikutus modernin evankelikaalisen liikkeen muotoutumisessa. Myös vapaakirkollinen perinne edustaa mitä suurimmassa määrin juuri pietismiä. Pietismiä voisi pyrkiä kiteyttää sanontaan ”yksin uskosta ei ole koskaan yksin”, toisinsanoen uskoon liittyy uskonharjoittaminen, ennenkaikkea laupeudenteot.

Pietismi olikin reaktio puhdasoppisuuden ajan saksalaiseen luterilaiseen tietopuoliseen korostukseen. Lisäksi muunmuassa anglikaanikirkosta myöhemmin eronnut metodistikirkko voidaan katsoa pietismin edustajaksi.

Pietismissä korostuu mm. lämmin henkilökohtainen usko, omakohtainen Raamatun tutkiskelu, ahkera lähetystyö sekä aito kristillinen elämäntapa (ortopraksis), johon kuuluu oleellisesti lähimmäisten palveleminen ja auttaminen. Pietistinen kristittyjen keskinäisen yhteyden ja yli kirkkokuntarajojen ulottuvan rakkauden periaate oli keskeistä myös varhaisten vapaakirkollisten allianssi-aatteelle.

Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta nouseva liturgia, julistus, diakonia ja lähetystyö ovat myös tänään vapaakirkollisen uskon ytimessä. Käytännöllinen fokus näkyy kaikessa toiminnassamme. Emme tee teologiaa ainoastaan teologian itsensä vuoksi, vaan tahdomme palvella myöskin teologian harjoittamisella Jumalaa, seurakuntaa ja maailmaa.

6. Loppusanat

Olemme luoneet pienen katsauksen Suomen Vapaakirkon traditioon, traditioon, joka koostuu vapaakirkollisten omasta historiasta ja nykypäivästä ja siitä suuremmasta kristittyjen yhteisestä perinteestä, jonka jäsenenä myös Suomen Vapaakirkko omalta osaltaan on. Luonnollisesti jokaista tässä käsiteltyä alakohtaa voisi vielä huomattavasti laajentaa ja syventää. Toivon kuitenkin että tämäkin lyhyt kirjoitus voisi omalta pieneltä osaltaan edistää aiheen tiimoilta käytävää vapaakirkollista keskustelua.

Tulevaisuudessa kristinuskoa tullaan haastamaan uusin ja erilaisin tavoin yhä enenevässä määrin lännessä ja myöskin kotimaassamme. Tarvitsemme syvempää tietoa kristillisistä juuristamme, jotta voisimme tehdä tässä ja nyt vastuullisia valintoja yksilöinä ja myös yhteisöinä. Nämä valinnat tänään kantavat kirkkokuntaamme, seurakuntiamme ja vapaakirkollisia perheitämme kohti tulevia aikoja ja yhä uusia vapaakirkollisia sukupolvia.

7. Lähteet

7.1 Kirjalliset lähteet

Brown, D. W.
1988 “Pietism” teoksessa New Dictionary of Theology (toim.)
Downers Grove: IVP.

Lienhard, Joseph T.
2000 ”Apostles’ Creed” teoksessa The Dictionary of Historical Theology.
Grand Rapids: Eerdmans.

McGrath, Alister
1995 Evangelicalism and the Future of Christianity.
IVP.

McGrath, Alister
1999 Reformation Thought – An Introduction. 3.painos.
Oxford: Blackwell.

Wright, David F.
2001 ”Protestantism” teoksessa Evangelical Dictionary of Theology, 2. painos (toim.).
Grand Rapids: Baker Academic.

7.2 Internet-lähteet

https://www.kotimaa24.fi/blogit/nikean-uskontunnustus-ja-yhteinen-kristillinen-uskomme/
Luettu 6.10.2020.

https://svl.fi/reformaation-perinnon-varjossa/
Luettu 18.10.2020.

http://www.svk.fi/tunnustus/
Luettu 6.10.2020.

http://www.svk.fi/historia/
Luettu 6.10.2020.

http://www.svk.fi/miten-jarjestaytynyt/
Luettu 6.10.2020.

http://www.svk.fi/oppi/
Luettu 6.10.2020.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti