1. Johdanto
Kristillisellä teologialla on yleisesti tunnustettu olevan neljä lähdettä: Raamattu, traditio, järki ja kokemus. Näille neljälle lähteelle on annettu erilaista painoarvoa eri perinteissä. Esimerkiksi metodismissa kaikki neljä ovat perinteisesti saaneet hyvin tilaa.
Toisaalta protestanttisen reformaation jyrkimmissä suunnissa (radikaalireformaatio/anabaptismi) esiintyi painotuksia, joissa kristillinen traditio sivuutettiin lähes kokonaan. Myös tänään on kristillisiä piirejä, joissa tradition tunteminen ja arvostaminen on varsin ohutta.
Toisaalta Valistuksen ajan rationalismissa puolestaan järki usein käytännössä syrjäytti Raamatun ja tradition. Tämä perinne jatkaa olemassaoloaan ja vaikutustaan erityisesti radikaali liberaaleissa teologisissa ympyröissä.
2. RaamattuVarhaisen seurakunnan Raamattu oli Vanhan testamentti. Kristillinen kirkko peri sen juutalaisuudesta. Kristityillä on hieman eri käsityksiä siitä mitä Vanha testamentti sisältää: Toisin kuin ortodoksit ja roomalaiskatoliset, me protestantit emme pidä Vanhan testamentin deuterokanonisia kirjoja (joita me protestantit nimitämme apokryfikirjoiksi) osana pyhien kirjoitusten kaanonia. Uuden testamentin kaanonin sisällön suhteen kristityillä on huomattavasti enemmän yksimielisyyttä.
Protestanttisessa kristinuskossa Raamattua on perinteisesti pidetty kristillisen teologian tärkeimpänä lähteenä. Tämän näkemyksen mukaan muiden teologian lähteiden tulee olla alisteisia pyhille kirjoituksille. Tämä oli mm. luterilaisten tunnustuskirjojen laatijoiden keskeisin prinsiippi.
Myös omassa kirkkokunnassani, Suomen Vapaakirkossa, tunnustaudumme perinteisten protestanttien tavoin reformaation Sola Scriptura periaatteeseen: ”Raamattu, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjat, jotka me uskomme olevan Pyhän Hengen johtamien ihmisten kirjoittamat, määrää yksin meidän uskomme ohjeen, jonka mukaan kaikki oppi ja elämä seurakunnassa on hyväksyttävä tai hyljättävä.”
Reformaattorit kuitenkin ymmärsivät että kaikki Raamatussa ei ole yhtä keskeistä. Keskeisintä on ”se mikä ajaa Kristusta” (Luther) eli laki ja Kristuksen evankeliumi - ennen kaikkea evankeliumi. Tämä on tärkeää käsittää myös tänään. Fundamentalismissa on usein ”tasainen” (englanniksi ”flat”) näkemys, jossa kaikkea Raamatussa pidetään yhtä oleellisena ja tärkeänä. Tämä voi johtaa epäterveisiin korostuksiin ja dogmaattisuuteen kehällisemmissä asioissa.
3. Traditio
Varhaisina aikoina kristillinen kirkko taisteli harhaoppien, kuten gnostilaisuuden, kanssa. Traditioon vetoaminen oli hyvin tärkeää. Muunmuassa kirkkoisä Irenaeus vetosi apostoliseen suksessioon eli seuraantoon. Gnostilaiset olivat keksineet omat tulkintansa myöhemmin. Katolinen kirkko oli saanut oppinsa apostoleilta piispojen välityksellä.
Ortodoksisuudessa ja roomalaiskatolilaisuudessa Raamattu nähdään osana kirkon perinnettä. Heillä kirkko määrittelee miten pyhiä kirjoituksia tulee tulkita. He varmasti näkevät tämän hyvin johdonmukaisena, vaikka protestanttisesta näkökulmasta katsoen he asettavatkin näin kirkon ja kirkon perinteen Raamatun kaanonin yläpuolelle.
Protestanttisuudessa ajatellaan että kirkko ei luo kaanonia, vaan tunnistaa ja tunnustaa kaanonin. Kirkko on kaanonin alapuolella, kaanonin palvelija. Traditio on hyödyllistä ja tärkeää, mutta se voi myös poiketa sivuun ja Raamatun avulla voidaan tehdä siinä tapauksessa korjausliikkeitä. Ortodoksit ja roomalaiskatoliset puolestaan syyttävät toisinaan protestantteja bibliolatriasta ja tradition sivuuttamisesta. Erityisesti fundamentalistisimmat ja hurmahenkisimmät protestantit antavat tähän kyllä ihan aidosti aihettakin.
Valtavirran reformaattorit eivät kuitenkaan tarkoittaneet Sola Scripturaa koskaan ainoaksi teologian lähteeksi. He kunnioittivat traditiota ja järkeä. Esimerkiksi Luther ja Calvin viittaavat usein teoksissaan Raamatun lisäksi kirkkoisien teksteihin, erityisesti Aurelius Augustinukseen.
Myös omassa kirkkokunnassani on olemassa traditio, vaikka sitä ei olla kirjoitettu auki. Kirkkomme sivuilla sanotaan: ”Suomen Vapaakirkkoon tutustuja huomaa pian, että kirkolla ei ole laajaa kirjoitettua tunnustusta. Tämä liittyy vapaakirkolliseen perinteeseen, jossa oppikysymyksiä ei ole haluttu saattaa kirjalliseen muotoon. Raamattuun perustuva julistus ja opetus ovat säilyttäneet perinteenä sekä yhteisön että yksilön henkilökohtaisen uskon ja hengellisen elämän. Näin vapaakirkollisen opin periaatteet ovat säilyneet sukupolvesta toiseen.”
Tietty teologinen väljyys on mielestäni toisaalta Suomen Vapaakirkon heikkous ja myös toisaalta sen vahvuus. Kirkkokuntaamme mahtuu erilaisia korostuksia ja tietyissä yhteisissä puitteissa myös erilaisia tulkintoja, ei kuitenkaan rajattomasti. Vapaakirkollisuuteen kuuluu dialogi, jossa monia asioita ei ole haluttu lyödä lopullisesti lukkoon.
Kirkkokuntamme tunnustautuu kuitenkin lyhyessä tunnustuksessaan apostoliseen uskontunnustukseen. Kirkkomme sivuilla sanotaan edelleen: ”Apostolisessa tunnustuksessa ovat uskon perusasiat kiteytettyinä sellaisina kuin Raamattu ne esittää. Asettaessaan Apostolisen tunnustuksen Raamatun rinnalle ja sen selittäjäksi Suomen Vapaakirkko tunnustautuu vanhan jakamattoman kirkon perilliseksi.”
4. Järki
Varhaisista ajoista järjellä on ollut sijansa kristillisessä teologiassa. Esimerkiksi jo toisella vuosisadalla vaikuttanut Justinos Marttyyri, varhainen kristillinen apologeetta, oli oppinut filosofi.
Myös uskonpuhdistajille järjellä oli osuutensa kristillisessä teologiassa. Useilla reformaattoreilla oli akateeminen koulutus, joka auttoi heitä teologian harjoittamisessa. He ja heidän perillisensä osallistuivat aikansa tavan mukaisesti myös teologisiin väittelyihin keskenään ja erityisesti roomalaiskatolilaisten kanssa.
Erityisesti liberaalissa teologiassa tiede ja sen taustalla oleva inhimillinen järki ja havaittava tämänpuoleinen todellisuus on saanut hyvin suuren aseman - joskus jopa siinä määrin että kristinuskon ainutlaatuisuus ja ilmoituksellisuus uhkaa hämärtyä ellei peräti turhentua.
Baptistiteologi Roger Olson kertoo kuinka hän perehtyi erityisesti nuorempana liberaaliteologiaan, mutta koki sen olevan lähestulkoon kokonaan sekulaaria humanismia, jossa ei ollut juuri mitään jäljellä klassisesta kristinuskosta. Oma kokemukseni liberaaliteologian onttoudesta resonoi tässä kohdin Olsonin kokemuksen kanssa.
Silti järjellä on vankka paikkansa historiallisessa kristinuskossa, samoin nykytieteillä. Sammeli Juntunen korostaa oikein, että tieteitä tarvitaan kristillisen teologian avuksi. Erityisesti postmodernina aikana on syytä muistaa, että kaikki tulkinnat Raamatusta eivät ole yhtä hyvin perusteltuja. Teologin tulee edelleen pyrkiä objektiivisuuteen.
Myös Suomen Vapaakirkon historiassa järjellä on ollut ja on edelleen oma tärkeä asemansa. ”Vapaakirkollinen liike on alkanut herätysliikkeenä, ei sivistysliikkeenä. Mutta pelastumiseen sisältyy aina voimakas annos tietoa: joka ei tiedä mitään Jeesuksesta Kristuksesta, ei voi myöskään pelastua… Lähetystyö on ensi sijassa opetuslapseksi tekemistä ja uskonelämä opettamista ja oppimista. Elävä Pyhän Hengen vaikutus synnyttää sivistyselämää sisäisestä pakosta.”
Alusta asti vapaakirkollisessa liikkeessä oli mukana myös sivistyneistöä. Suomen teologisessa opistossa on opetettu opiston vuosien varrella teologisten aineiden lisäksi mm. psykologiaa ja filosofiaa. Suomen teologinen opisto katsoo olevansa evankelikalismin, ei fundamentalismin, edustaja.
5. Kokemus
Kaikki teologit eivät pidä kokemusta teologian lähteenä, koska se nähdään liian subjektiivisena. Henkilökohtaisesti ajattelen että kokemuksella, erityisesti laajemmin yhteisöllisesti ajateltuna, on paikkansa kristillisen teologian lähteenä. Kristillisessä yhteisössä toisten uskonkokemus parhaillaan tasapainottaa ja korjaa myös omien kokemustemme tulkintoja. Kokemus oli yksi teologian lähde myös Raamatun tekstien kirjoittajille.
Kristillinen kokemus ei millään tavoin rajoitu karismaattisuuteen ja karismaattista liikehdintää on esiintynyt erilaisissa muodoissa halki kirkkohistorian. Kuitenkin modernin karismaattisen liikkeen kokemuksella Pyhän Hengen toiminnasta on ollut merkittävä vaikutus pneumatologian muotoiluissa - erityisesti oman aikamme läntisen kristikunnan teologien uskontulkinnassa.
Helluntailiike on perinteisesti painottanut Pyhän Hengen kokemuksellista työtä. Tämä on herättänyt vastustustakin muiden kristittyjen keskuudessa. Kun helluntailaisuus rantautui Suomeen, helluntailaisten ja monien muiden kristittyjen (mukaanlukien vapaakirkolliset) esiintyi myös jännitteitä. Myöskään tänään aivan kaikki vapaakirkolliset eivät ole täysin kotonaan karismaattisuudessa. Tästä huolimatta karismaattisuus hyväksytään nykyisin yleisesti Vapaakirkossa ja karismaattisuutta esiintyy laajalti kirkkokunnassamme.
Suomen vapaakirkolliseen karismaattisuuteen on vaikuttanut osaltaan myös Englannin anglikaanikirkosta saadut vaikutteet. Esimerkiksi edesmennyt Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen toimi vuosia Suomen New Wine -verkoston johtotiimin puheenjohtajana. Myös allekirjoittanut on osallistunut joitakin kertoja New Wine -verkoston tapahtumiin ja kokenut ne myönteisesti.
6. Sovellusta
Kun tarkastelen näitä kaikkia neljää teologian lähdettä yhdessä, mietin että olisi hyvin tärkeää että nämä kaikki olisivat tasapainossa keskenään niin yksilöiden kuin yhteisöiden teologian harjoituksessa ja uskonelämässä. Meillä herätyskristillisillä protestanteilla korostuu usein Raamatun asema. Joskus muut lähteet, kuten traditio ja kokemus, jäävät sen jalkoihin.
Tämä voi johtaa mystiikan ja kokemusten väheksymiseen ja kaventaa näin kristillisen seurakunnan elämyksellistä puolta. Ihminen on kokonaisuus. Järjen ja tahdon lisäksi meillä on myös tunteet. Kaikkea tunteisiinvetoamista ja emootioita jumalanpalveluksessa ei tarvitse torjua. Esimerkiksi rakkaus ei tietenkään ole pelkkää tunnetta, mutta Jumalan ja lähimmäisten rakastamiseen liittyy myös tunteita.
Meillä karismaattisilla kristityillä esiintyy kuitenkin myös ylitunteilua ja oma kokemus korostuu toisinaan liikaakin, joskus jopa epäterveellä tavalla. Samalla erityisesti järjen osuus uhkaa kaventua. Tämä voi johtaa epätasapainoisiin korostuksiin. Silti karismaattinen kokemus voi parhaillaan ravita ja innostaa kristillistä seurakuntaa, kunhan se saa olla omalla paikallaan eikä ”haukata” liian suurta osuutta kokonaisuudesta.
Ehkä täydellisen tasapainon saavuttaminen ei ole ihan realistinen tavoite, mutta ehkä se ei ole myöskään tarpeen. Elämä yleensä, ja kristityn hengellinen elämä erityisesti, on tasapainoilua useiden asioiden ja korostusten kesken. Elämme muutoksien keskellä.
Erityisesti seurakuntatyössä jaksamisen kannalta on kuitenkin tärkeää olla tasapainossa itsensä kanssa ja jumalasuhteessa. Mikäli korostus on kovin jatkuvasti ja vahvasti kokemuksessa, se voi pidemmän päälle uuvuttaa henkisesti.
Vaikka kokemus on merkittävä osa elämäämme ihmisinä ja kristittyinä, seurakunnan tasapainon kannalta on kuitenkin oleellisempaa se, mitä Jumala tahtoo sanoa pyhän sanansa (Raamattu) kautta yhteisölle, kuin millaisia kokemuksia julistajalla itsellään on Jumalansa kanssa.
Julistajan onkin tärkeää viettää aikaa rukouksen (kokemus) lisäksi pyhien kirjoitusten äärellä (Raamattu) niitä syvästi kunnioittaen ja avoimesti lukien ja vastuullisesti tulkiten. Tämän lisäksi hänen tulee ankkuroitua menneiden aikojen pyhien Raamatun tulkintaan (traditio) sekä käyttää jatkuvasti tervettä harkintaa ja hankkia ja ylläpitää teologista osaamista (järki) ettei hän olisi nykyajan vaihtuvien hengellisten virtausten ja tulkintojen vietävissä. Näin hän saa opillista vakautta ja voi tuoda tiedollista vakautta ja pastoraalista turvaa yhteisössään myös toisille.
7. Lähteet
7.1 Kirjalliset lähteet
Grenz, Stanley
1994 Theology for the Community of God.
Grand Rapids: Eerdmans.
Hall, Stuart G.
2000 ”Justin Martyr” teoksessa
The Dictionary of Historical Theology.
Grand Rapids: Eerdmans.
Haykin, Michael A. G.
2011 Rediscovering the Church Fathers –
Who They Were and How They Shaped the Church.
Wheaton: Crossway.
McGrath, Alister
2011 Christian Theology – An Introduction, 5. painos.
Chichester: Blackwell.
Olson, Roger
1999 The Story of Christian Theology: Twenty Centuries of Tradition & Reform.
Downers Grove: InterVarsity Press.
Salmensaari, Kultimo
1954 ”Opin teillä”, teoksessa Tehkää tie erämaahan –
Suomen Vapaakirkkoa sanoin ja kuvin alkuajoista nykypäiviin esittelevä juhlajulkaisu.
Tampere: Hämeen Kirjapaino Oy.
Teologinen opisto - Avoin teologinen opisto, koulutusopas.
Ei vuosilukua.
Tuttle, Robert G. Jr.
2001 ”Wesleyan Tradition” teoksessa Evangelical Dictionary of Theology, 2. painos.
Grand Rapids: Baker Academic.
Verkkonen, Erkki
2005 ”Opilliset periaatteet” teoksessa Yhdessä – Vapaakirkko tänään.
Hämeenlinna: Päivä.
7.2 Internet lähteet
https://evl.fi/tutki-uskoa/kirjat/tunnustuskirjat
Luettu 21.10.2020.
Mikkonen, Juha
2015 Fundamentalismin ja liberalismin välissä -
Donald G. Bloesch Raamatusta ja ilmoituksesta.
Seminaarityö, Suomen teologinen opisto.
https://juhamikkonen.blogspot.com/2016/05/fundamentalismin-ja-liberalismin.html
Luettu 23.10.2020.
https://newwine.fi/
Luettu 21.10.2020.
https://www.patheos.com/blogs/rogereolson/2020/10/how-i-tried-on-liberal-christianity-and-why-it-didnt-fit/
Luettu 21.10.2020.
https://www.sammelijuntunen.fi/artikkeleita-ja-esitelmia/esitelma-helsingin-hiippakunnan-synodaalikokouksessa/
Luettu 21.10.2020.
http://www.svk.fi/tunnustus/
Luettu 21.10.2020.
http://www.svk.fi/oppi/
Luettu 21.10.2020.
http://www.svk.fi/raamatun-perustuksella/
Luettu 21.10.2020.
http://www.svk.fi/historia/
Luettu 21.10.2020.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti