Mietteitä kadotuksesta

Kadotus on yksi vaikeimmista opinkohdista kristinuskossa. Joskus minusta tuntuu, että minulla on sen suhteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Vaikka en voikaan ratkaista asiaa lopullisesti ja kokonaan, en voi olla aika ajoin pohtimatta sitä. Enkä siitä täysin vaietakaan.

On kiistatonta, että puhetta iankaikkisesta kadotuksesta on käytetty kristinuskon historiassa myös vallankäytön välineenä. Kaikki julistus helvetistä ei ole ollut tervettä, tasapainoista ja asiallista. Eikä se ole sitä välttämättä aina nykyisinkään.

Jumalan viha ja ikuinen tuomio ovat kauhistuttavia teemoja. Puhe näistä teemoista ei ole vasara, jolla kuka tahansa voisi oikoa vinoutunutta peltiä, vaan tuhovoimaltaan suuri moukari, jolla rikotaan pysyviä rakenteita. Sitä ei tule käyttää kevyesti.

Moukarille voi kuitenkin olla käyttöä ääritilanteissa. Kuulin tapauksessa, jossa parittaja tuli ortodoksipapin juttusille. Pappi sanoi hänelle nähtyään tilanteen ”tuo, mitä teet, on niin väärin, että siitä seuraa ikuinen kadotus, ellet tee parannusta”. Madame alkoi täristä.

Kristityillä on erilaisia tulkintoja kadotuksesta. Onko kadotus tietoista? Adventistien lisäksi myös osa evankelikaalisista, eli herätyskristillisistä, teologeista vastaavat "ei ole". He näkevät kadotuksen annihilaationa, pois tuhoutumisena, olemattomuutena, häviämisenä. He pitävät oppia sielun kuolemattomuudesta hellenistisenä ajatuksena ja vetoavat tiettyihin Vanhan testamentin teksteihin. Saarnaajan kirjan 9:5 mukaanhan ”kuolleet eivät tiedä mitään”.

Entä onko kadotus ikuista? Alkukirkosta meidän päiviimme asti on ollut kristitty vähemmistö, jonka mukaan Jumalan rakkaus voittaa lopulta kaikki puolelleen. Näin ajatteli mm. kirkkoisä Origenes (n. 185–254). Hänen mukaansa kadotus on kyllä todellinen, mutta lopulta tapahtuu universaali pelastus. Universalistit vetoavat Jumalan luonteeseen täydellisenä hyvyytenä, sekä tiettyihin Uuden testamentin kohtiin. Jumalahan ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1.Tim. 2:4).

Ajattelen, että ainakin yksi asia on varma. Jos ikuinen kadotustuomio ei ole oikeudenmukainen, silloin Jumala ei tuomitse ketään ikuiseen kadotukseen. 1. Mooseksen kirjassa 18:25 on retorinen kysymys: ”Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?” Jumala, jos kuka, on lopulta täysin oikeudenmukainen.

Entä jos kristittyjen enemmistö onkin oikeassa? Entä jos kadotus onkin tietoista ja ikuista? Silloinkaan Raamatun kuvauksia ei tarvitse tulkita aivan kirjaimellisesti. Ne voidaan nähdä metaforisemmin. Jumala ei ole sadisti, kuten keskiajan kammioissa jotkut kiduttajat saattoivat olla. On myös todettava, että silloinkin katolisen kirkon inkvisitio kidutti ihmisiä vähemmän ja vähemmän mielivaltaisesti, kuin oman aikansa maalliset vallanpitäjät.

Ehkä kadotus onkin sitä, että Jumala kunnioittaa luotujensa itsemääräämisoikeutta niin paljon, että he saavat olla ilman häntä, jos kerran niin tahtovat? C. S. Lewis (1898-1963) kirjoitti kirjassaan The Great Divorce, että on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka sanovat Jumalalle ”tapahtukoon sinun tahtosi”, ja niitä, joille Jumala sanoo ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Ehkä kadotus ei ole niinkään tulta ja tulikiveä, vaan loppusijoituspaikka niille, joille taivas, eli Jumalan läsnäolon täydellistyminen, ei olisi paratiisi? Jumala on täydellinen pyhyys. Eikö hänen läsnäolonsa ole silloin hyvin tukalaa niille, jotka eivät ole hänen pyhyydestään osallisia?

Vaikka kyse on tuomiosta, eikö siinä, että hän karkoittaa pois luotaan, ole kyse samalla myöskin armosta? Ehkä kadotuksessa on pahinta se, ettei voi olla Jumalaa lähellä, vaikka olo hänen lähellään olisi vieläkin pahempaa?