Jeesuksen maanpäällisen elämän jälkeisenä aikana seurakuntaa johti aluksi hänen henkilökohtaisesti asettamansa apostolit. Työn kasvaessa valittiin seitsemän palvelijaa (kreikan kielellä diakonos) johtamaan seurakunnan käytännöllistä avustustyötä.
Myöhemmin valittiin sopivia henkilöitä johtamaan paikallisia seurakuntia. Heitä kutsuttiin sanoilla vanhin, kaitsija ja paimen. Nimikkeiden kohdalla oli todennäköisesti kyse samoista henkilöistä ja tehtävistä. Hengellisessä työssä toimi alkuaikoina lisäksi profeettoja ja evankelistoja.
Myöhemmän kristillisen kirkon järjestäytymistavoista tärkeimmät ovat piispallinen, presbyteerinen ja kongregationalistinen hallintomalli. Kullekin organisaatiotavalle on omat teologiset ja käytännölliset perustelunsa.
Episkopaalinen malliEpiskopaalisella seurakuntamallilla tarkoitetaan piispajohtoista hallintoa. Roomalaiskatoliset, ortodoksit, anglikaanit, sekä korkeakirkolliset luterilaiset korostavat apostolista suksessiota, piispuuden historiallista jatkumoa. Piispat ovat hengelliseltä asemaltaan pappien ja diakonien yläpuolella kirkollisessa hierarkiassa.
Metodistit ja matalakirkolliset luterilaiset näkevät piispan roolin käytännöllisemmin. Piispat ovat heille esimiestehtävissä toimivia pappeja, eivät hengelliseltä statukseltaan muun papiston yläpuolella.
Episkopaalinen hallintotapa kehittyi vaiheittain. Useamman paikkakunnan seurakunnat muodostuivat piispojen johtamiksi hiippakunniksi. Suurimpien kaupunkien piispoista tuli muita piispoja johtavia arkkipiispoja.
Episkopaalisen mallin vahvuutena voi nähdä tietyn pysyvyyden ja vakauden. Selkeät rakenteet voivat tuoda turvaa. Historialliset instituutiot voivat auttaa kristillisen perinteen välittämisessä seuraaville sukupolville.
Hallintomalliin on liittynyt myös ongelmia. Piispat voivat riitautua keskenään. Kirkoissa voi esiintyä alkuperäisten kristillisten arvojen vastaisia ajatuksia ja käytäntöjä. Episkopaalinen malli saattaa olla hieman jäykkärakenteinen kirkon mission kannalta. Jos kyseessä on pieni kirkkokunta, episkopaalinen malli ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisin hallintotapa.
Presbyteerinen malli
Presbyteerinen hallintotapa on yleinen reformoidussa kirkossa. Mallissa seurakuntaa johdetaan edustuksellisesti. Seurakunnat eivät ole itsenäisiä, vaan toisistaan riippuvaisia. Ne ovat vastuussa kirkkokunnalle. Seurakunnan työntekijöistä ja maallikoista koostuvat vanhimmistot johtavat seurakuntia. Vanhimmistot edustavat seurakuntia myös kirkkokunnan päätöksissä.
Presbyteerit perustelevat näkemystään Uuden testamentin tekstien lisäksi Vanhan testamentin teksteillä. Muinaisessa Israelissa vanhempia mieshenkilöitä kunnioitettiin, ja he toimivat kansanjohtajina. Myöhemmin pakkosiirtolaisuudessa syntyneessä synagogalaitoksessa nähdään toteutuneen Jumalan tarkoittama johtamistapa. Tämä hallintotapa oli yleinen juutalaisuudessa myös kristinuskon synnyn aikaan.
Presbyteerinen malli on parhaimmillaan toimiva, mutta myös siihen liittyy potentiaalisia heikkouksia. Paljon riippuu ihmisistä. Osaamme riidellä riippumatta siitä, miten hallinnon järjestää. Myös presbyteerit ovat kohdanneet klassisesta kristinuskosta erkaantumisia ja keskinäisiä jakautumisia.
Kongregationalistinen malli
Kongregationalistiseen ajatteluun liittyy ajatus demokratiasta. Sen esikuvana voidaan nähdä osaltaan antiikin kaupunkivaltiot, joita johti kansankokous. Se koostui kaupungin vapaista täysi-ikäisistä miehistä.
Kongregationalistinen ihanne korostaa paikallisseurakuntien itsenäisyyttä. Kongregationalistinen seurakunta voi toimia yksin tai yhdessä toisten samankaltaista uskoa tunnustavien seurakuntien kanssa. Monet baptistiset ja helluntailaiset kirkot ovat kongregationalistisia.
Kongregationalistisessa seurakuntamallissa seurakunnankokous käyttää ylintä päätäntävaltaa. Kongregationalismi vaikuttaa olevan sopusoinnussa useiden Uuden testamentin tekstien kanssa. Jeesus antoi paikalliselle seurakunnalle vallan erottaa katumaton synnintekijä joukostaan (Matteus 18:15–18).
Apostolien teoissa seurakunta valitsi keskuudestaan johtajia (Apt. 6). Uuden testamentin kirjeissä on kohtia, joiden perusteella näyttäisi siltä, että seurakuntien odotettiin hallitsevan itseään (1. Kor. 5).
Osa kongregationalisteista kannattaa yhden vanhimman mallia. Uuden testamentin teksteissä seurakunnan johtajia puhutellaan kuitenkin monikossa (Fil. 1:1). Alkuseurakunnassa oli vallalla kollegiaalinen piispuus. Kaitsijat johtivat seurakuntaa yhdessä.
Kongregationalistisen mallin vahvuutena voi olla tietty ketteryys ja kulttuurinen sopeutumiskyky. Ympäröivän kulttuurin muutoksiin voidaan ehkä reagoida nopeammin yksittäisinä seurakuntina. Malli kasvattaa parhaimmillaan vastuuntuntoa ja osallistuttaa seurakunnan yhteiseen missioon.
Kongregationalistisen mallin heikkoutena voi olla, että seurakuntalaiset eivät välttämättä ole riittävän kypsiä kantamaan vastuuta. Seurakunta voi tehdä epäonnistuneita päätöksiä, kuten valita johtajia, joilla ei ole tehtävän edellyttämää luonnetta ja osaamista. Keskinäisen riippuvuuden ja vastuun ollessa vähäisempää suhteessa toisiin seurakuntiin, yksittäisissä seurakunnissa voi ilmetä väärinkäytöksiä.
Kussakin mallissa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Yksikään niistä ei palaudu suoraan apostolisen ajan käytänteisiin. Ehkä kysymys seurakunnan järjestäytymistavasta on enemmän käytännöllinen kuin opillinen asia. Asiaan liittyy myös seurakunnan ja kirkkokunnan jäsenmäärä sekä ympäröivän yhteiskunnan hallintokulttuuri ja lainsäädäntö. Suomen Vapaakirkko on hallintotavaltaan kongregationalistinen. Se on ollut aivan toimiva ratkaisu.
Teksti: Juha Mikkonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti