Raamatun kirjoitukset on kirjoitettu keskellä aikoja ja kulttuureja, jotka poikkeavat suuresti omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Terveeseen raamatuntulkintaan kuuluu ottaa tämä huomioon.
Vanhassa testamentissa Israel oli teokratia. Se eli ainutlaatuisessa liittosuhteessa Jahven kanssa. Tämä poikkeaa luonnollisesti demokratiasta, eli kansanvallasta, kuten esimerkiksi Suomen tasavallasta tai modernista Israelin valtiosta. Emme voi vetää yhtäläisyysmerkkejä muinaisen Israelin ja nykyisten kansallisvaltioiden välille.
Paavali suhtautui Rooman valtakuntaan aika myönteisesti. Esivalta oli Jumalan säätämys. Verot tuli maksaa, kuten Jeesus Nasaretilainenkin oli opettanut. Esivalta piti yllä järjestystä. Se oli parempi kuin anarkia.Johanneksen kokemassa ilmestyksessä esivaltaan suhtauduttiin hyvin kriittisesti. Siinä nähtiin petomaisia piirteitä.
Varhainen seurakunta oli siedetty ja toisinaan vainottu vähemmistö pakanallisen Rooman keskellä. Poliittinen tilanne vaikutti siihen, miten kristityt näkivät osuutensa osana ympäröivää yhteiskuntaa. Epäjumalanpalvonta oli yksi syy siihen, miksi kristityt vetäytyivät muusta yhteiskunnasta. Tämä lisäsi epäluuloja heitä kohtaan. Rooman valtakunta oli näennäisesti suvaitsevainen. Sai palvoa mitä tahansa, kunhan harjoitti samalla valtionuskontoa.
Keisari Konstantinus Suuren (273–337) aikana tapahtuneen konstantinolaisen käänteen jälkeen kristinuskon asema alkoi muuttua. Vainot loppuivat. Kristinuskosta tuli sallittu, sitten suosittu ja lopulta ainoa sallittu uskonto. Tämä heijastui siihen, miten kristinuskon rooli nähtiin suhteessa valtioon. Syntyi kristillisen valtion ajatus. Muuttunut tilanne edisti kristinuskon leviämistä. Samalla tehtiin kompromisseja kristillisten ihanteiden suhteen.
Keskiajalle tultaessa Rooman valtakunta oli luhistunut ja Rooman piispa sai enenevässä määrin valtaa. Hän nimitti myöhemmin keskiajalla pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoita. Kirkon johdolla oli paljon vaikutusvaltaa ja sen edustajat olivat syvällä poliittisessa vaikuttamisessa. Ajassa oli jatkuvaa kamppailua maallisten ja hengellisten vallankäyttäjien kesken.
1500-luvun reformaatiossa luterilaiset ja reformoidut näkivät ajan tavan mukaan kristinuskon liimana, joka liitti yhteiskunnan yhteen.
Anabaptistit kokivat epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan. He toivoivat uskonnonvapautta ja valtion ja seurakunnan erottamista toisistaan. Heidän ajateltiin horjuttavan toiminnallaan olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä, kuten varhaisten kristittyjen nähtiin tekevän Rooman vallanpitäjien näkökulmasta.
Uskonsotien jälkeen alkoi toteutua asteittain uskonnonvapaus. Ensimmäinen vaihe oli periaate ”kenen maa, sen uskonto”. Hallitsija sai määrätä, mitä uskoa hänen valtakunnassaan tunnustettiin.
Valistuksen myötä kristinuskon valta alkoi vähetä Euroopassa. Raamattua oli lupa tutkia ilman kirkollista dogmaa. Kirkon johtoa oli lupa arvostella kärjekkäästi julkisuudessa.
Kristillisen kirkon valta-asemaa oli syytäkin haastaa. Samalla valistukseen liittyi ylilyöntejä. Ajan kuohunta näkyy esimerkiksi Ranskan suuressa vallankumouksessa (1789). Valistuksen aikana syntyi ajattelutapa, joka johti myöhemmin loogiseen positivismiin, joka kavensi todellisuutta ainoastaan mitattavissa oleviin suureisiin.
Pohjois-Amerikassa uskonnonvapaus toteutui ennennäkemättömällä tavalla Euroopasta tulleiden siirtolaisten parissa. Kristityt eivät pyrkineet määräämään pakkokeinoin toisia ihmisiä harjoittamaan omaa uskoaan, kuten Euroopassa.
Myöhemmin Euroopassakin sai harjoittaa vapaammin valtaväestöstä poikkeavaa uskoa. Aluksi suvaitsevaisuus rajoittui kristinuskon sisälle. Myöhemmin sai edustaa muutakin uskontoa tai olla uskonnoton.
Suomessa uskonnonvapauslaki astui voimaan 1923.
Uskonnonvapaus on asia jota meidän on syytä vaalia. Kristinuskon edistäminen pakkokeinoin on ristiriidassa Uuden testamentin kanssa. Jeesus ei tullut rakentamaan maallista valtakuntaa. Hän tuli pelastamaan syntisiä. Varhaiset kristityt levittivät evankeliumia julistamalla ja rakkauden teoilla.
Kristittyjen on luvallista osallistua poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Demokratiassa kaikilla on siihen oikeus. Äänestäminen on täysi-ikäisen kansalaisvelvollisuus. Jokaisen on harkittava itse ketä äänestää.
Politiikkaa on hyvä pyrkiä tekemään kristilliseltä arvopohjalta, mutta seurakunnan ei ole hyvä lähteä tukemaan tiettyä poliittista puoluetta tai ehdokasta. Seurakunnan tarkoitus ei ole pyrkiä haalimaan itselleen poliittista valtaa, vaan palvella Jumalan valtakuntaa.
Jokainen kristitty saa olla seurakunnassa yhtä toisten kristittyjen kanssa erilaisesta puoluekannasta huolimatta.
Poliitikkojen tulee ajatella yhteistä hyvää, edistää sitä, mikä palvelee ihmisten hyvinvointia. Seurakunta rukoilee kaiken esivallan eli päättäjien, oikeuslaitoksen ja muiden viranomaisten puolesta.
Juha Mikkonen
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja teologian jatko-opiskelija Keuruun IK-opistolla.
Itsekriittinen huomio: Tämä ei ole essee kirkkohistoriasta vaan hyvin lyhyt artikkeli jossa yritin jotain sanoa mikä voisi olla merkityksellistä lukijoille. Lukijoina antanette anteeksi sen että tässä vuosisatoja hypitään muutamalla rivillä. Olisin voinut tarkemmin ajatellen hieman muokata vielä erityisesti tuota Pohjois-Amerikan osiota. Sielläkään uskonnonvapaus ei alkanut heti kun sinne tultiin Euroopasta vaan siihen kasvaminen vei jonkinverran aikaa.
VastaaPoista