Hermeneutiikan taustaoletuksista

1. Johdantoa

Raamatuntulkinnan on sanottu olevan kriisissä. On meneillään laajamittaisia kiistoja siitä, voidaanko Raamatun tekstien, tai yleensäkään minkään tekstin, alkuperäistä merkitystä enää löytää. Valistuksen jälkeiseen modernismiin perustuva historiallis-kriittinen metodi oli pitkään keskustelua hallitsevana metodina. Mutta tämän jälkeen postmodernismissa on kyseenalaistettu historiallis-kriittiseen tutkimukseen liittyvät filosofiset ennakkokäsitykset. Lisäksi on myös yleisesti kyseenalaistettu aiemmat käsitykset koko tulkintaprosessista.

Taustalla hermeneuttisissa teorioissa ovat filosofiset kysymykset metafyysiikasta (todellisuuden luonteesta) ja epistemologiasta (tietämisen mahdollisuudesta). Heijasteleeko teksti aidosti todellisuutta, joka on riippumaton lukijasta? Entä tavoitammeko sanoillamme lainkaan todellisuutta? Vai onko kielessä kyse ainoastaan muuttuvista inhimillisistä konstruktioista?

Merkityksen kannalta keskeisiä tekijöitä ovat kirjoittaja, teksti ja lukija. Mutta mikä näistä määrittelee pääasiallisesti merkityksen? Perinteisesti on ajateltu, että kirjoittajan intentio, jota voidaan tutkia historiallisesti, olisi merkityksen kannalta ratkaisevin tekijä.

Nykyisin on kuitenkin yleisesti vallalla käsitys, että lukija luo itse merkityksen lukemalleen tekstille. Ymmärryksen nähdäänkin liittyvän tekstin sanoman avautumisen sijaan lukijan oman itsensä tuntemisen prosessiin.

2. Hieman hermeneuttisen teorian historiaa

Jo kreikkalainen filosofi Platon 427–347eKr.) käsitteli dialogissaan Kratylos kielenfilosofiaa. On sanottu (hieman!) liioitellen, että koko länsimainen filosofia olisi reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Kyseisen dialogin voidaan kuitenkin katsoa osaltaan ennakoivan jo moderneja ja postmoderneja teorioita.

Yksi merkittävimmistä ajattelijoista modernin ajan alussa oli René Descartes (1596-1650). Hän pyrki filosofiseen varmuuteen kyseenalaistamisen avulla. ”Ajattelen, siis olen” (latinaksi: cogito ergo sum) lauselma tarjosi hänelle ja hänen lähimmille seuraajilleen varman perustan mille rakentaa todellista tietoa. Perusta oli ihmisessä itsessään, ei Jumalassa.

Vaikka voimme kiittää Descartesia keskiajan skolastikkojen teorioiden sivuuttamisesta ja pyrkimyksestä uuden alkuun, jokainen ihminen ajattelee kuitenkin omalla tavallaan. Kartesiolaisen epistemologian seurauksena olikin lopulta skeptisyys. Äärimmäisen skeptinen asennoituminen korostui erityisesti David Humen (1711-1776) ajattelussa.

Preussilainen filosofi Immanuel Kant (1724-1804) pyrki teoksissaan vastaamaan erityisesti Humen esittämään kritiikkiin. Kantin ajattelulla on ollut suuri rooli myös Raamatun tulkinnan historiassa. Kantin fenomenologian on nähty tuovan etäisyyttä ihmisen ja Jumalan välille, koska Kantin mukaan meillä ei ole pääsyä noumenaaliseen todellisuuteen. Kant myös sivuutti työssään käsityksen Jumalan ilmoituksesta.

Valistuksen rationalismi johti edistysoptimismiin ja luonnontieteiden ylikorostamiseen. Lopulta päädyttiin positivismiin, jossa pidettiin merkityksellisenä ainoastaan sellaisia asioita, joita voidaan tutkia tieteellisin menetelmin. Metafysiikkaa väheksyttiin. Humanistiset tieteet, erityisesti teologia, joutuivat perustelemaan olemassaolonsa oikeutta akateemisessa maailmassa. Nähtiin että kaikki asiat pystyttäisiin ratkaisemaan inhimillisen järjen avulla. Uskonnon puolestaan nähtiin olevan yksityisasia.

Modernismi ajautui kuitenkin suuriin ongelmiin. Positivismi hylättiin tieteenfilosofiassa. Tapahtui paradigmanvaihdos postmoderniin ajatteluun. Toki tämä siirtymä ei ole selvärajainen. Yhä nykyisin on modernismiin kallellaan olevia ihmisiä lännessä ja positivismista löytyy jäänteitä erityisesti joidenkin luonnontieteilijöiden ajattelussa. (Ja uskonto on yhä yleisesti varsin privatisoitunut aihe.)

Postmodernismi voitaisiin yrittää määritellä ”epäilyksi merkitystä kohtaan”. Vaikka postmodernismissa moni asia menikin uusiksi, postmodernismi kuitenkin säilytti modernismista naturalistisen asennoitumisen todellisuuteen.

1900-luvun filosofia on tarkastellut hyvin paljon kielen luonnetta. Erityisesti Euroopan mannermaiset filosofit, ennen kaikkea Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, and Paul Ricoeur, olivat viime vuosisadalla hyvin kiinnostuneita hermeneutiikasta. He eivät kuitenkaan tutkineet perinteiseen tapaan sitä, mitä teksti merkitsee, vaan sitä, mitä ymmärtäminen merkitsee. He halusivat ymmärtää itse merkitystä, ymmärtämisen luonnetta.

Uudemmassa tutkimuksessa ei ole enää kyseessä perinteinen käytännöllinen kysymys tekstin merkityksestä. Kyse on tulkitsijoiden omista poliittisista pyrkimyksistä, joihin liittyvät keskeisesti tulkitsijoiden omat sosiaaliset ja kulttuuriset kontekstit. Radikaalimmat ajattelijat katsovat, ettei ole olemassa oikeita ja vääriä tulkintoja, vaan ainoastaan mieltymyksiä. Äärimmilleen vietynä on kyseenalaistettu jopa tulkinnoista riippumattoman todellisuuden olemassaolo.

Erityisesti Jacques Derridan (1930-2004) kehittelemää dekonstruktiota on seurannut käänne kirjallisuuden tutkimuksessa. Dekonstruktio tarkoittaa purkamista tai osiin hajottamista. Derridan mukaan järkeen ja logiikkaan vetoamisessa on kyse ainoastaan vallankäytön retoriikasta. Derrida on keskittynyt erityisesti haastamaan auktoriteetteja, kuten niitä, jotka vetoavat Raamattuun tai filosofiseen päättelyyn.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) ennakoi Derridan työtä 1800-luvulla väittäessään, että Jumala on kuollut länsimaisessa kulttuurissa, ja sen myötä myöskin objektiivinen merkitys on kadonnut. Jäljelle jäi ainoastaan se merkitys, minkä ihminen itse todellisuudelle antaa. Totuuden nähtiin olevan illusorinen.

3. Hermeneuttisen haasteen tunnustamisesta

On heti alkuun myönnettävä että postmodernismin kritiikissä modernismia vastaan on huomattavassa määrin perää. Kristittyjenkin on syytä tunnustaa tämä sillä objektiivisen tulkinnan kyseenalaistamisessa on siis oma vankka validiteettinsa. Raamattua, tai mitään muutakaan tekstiä, ei tulkinta tyhjiössä. Oman aikakautemme kulttuuriset virtaukset vaikuttavat meihin kaikkiin tulkitsijoina – tiedostimmepa tätä tai emme. Tämä on erittäin tärkeää ottaa huomioon jotta voisimme olla vastuullisia tulkitsijoita.

Aiemmassa hermeneutiikassa ei olla riittävästi huomioitu lukijan osuutta tulkintaprosessissa. Myös kirjoittajan ja lukijan toisistaan eroavat tilanteet tuovat heidän välilleen etäisyyttä ja vaikeuttavat kielellistä kommunikaatiota. Tästä johtuen puhtaasti objektiivinen tulkinta ei ole mahdollista.

Tämän lisäksi lukijan omalla esiymmärryksellä on hyvin merkittävä rooli tulkintaprosessissa. On myös edelleen tunnustettava, että kaikki merkitys ylipäätään on kontekstisidonnaista. Edes ammattilaiset eivät pääse täysin eroon omista lähtökohdistaan. Mutta he ovat usein paremmin tietoisia tästä asiasta.

Tulkitsemme kaikki Raamattua omista taustoistamme ja taipumuksistamme käsin. Kristillinen traditio antaa toisaalta ymmärrystä Raamatun tekstien tulkintaan, mutta samalla eri kristillisissä kirkoissa luemme helposti Raamatun teksteihin sisälle omien kirkkokuntiemme traditionaalisia tulkintoja.

Tulkitsemista hankaloittaa myös aivan erityisellä tavalla se, että raamatuntekstien ja oman aikamme välissä näyttäisi vallitsevan varsin syvä historiallinen ja kulttuurinen kuilu. On kyse erittäin vanhoista antiikin teksteistä ja hyvin suurista kulttuurieroista.

4. Pientä hermeneuttisen haasteen ratkaisuyritystä

Kriittinen realismi on nähdäkseni paras ja totuudellisin lähtökohta hermeneuttiselle työskentelylle. Siinä pyritään välttämään toisaalta naiiviuden ja toisaalta skeptisyyden karikot. Historian tulkinta ei ole yksinkertaista eikä neutraalia. Mutta se on ylipäätään mahdollista.

Kun kuuntelee äärimmäisen relativistien ajatuksia, ensimmäisiä mieleen nousevia ajatuksia on se että äärimmäinen relativismi on itsensä kumoavaa. Mikäli väitän, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta, tein juuri absoluuttisen totuusväittämän. Mikäli relativisti protestoi tässä kohden että häntä ei nyt ymmärretä oikein, hän itse asiassa sanoo, että on sittenkin olemassa ero oikean ja väärän tulkinnan välillä. Kaikki ei olekaan suhteellista. 

Lisäksi jos Raamattuun ja järkeen vetoaminen on nähtävä vallankäyttönä, siinä tapauksessa dekonstruktion hyökkäys hengellistä tai rationaalista tahoa kohtaan on myös mitä suurimmassa määrin vallankäyttöä. Kysymys on siis siitä onko vallankäyttö oikeutettua ja tervettä. Miksi pitäisi kuunnella juuri Derridaa tai hänen seuraajiaan, jotka käyttävät puhevaltaa siinä missä kaikki muutkin tahot?

Lisäksi kokemus opettaa meille että voimme ymmärtää toisiamme ihmisinä. Siinäkin tapauksessa että ymmärtäisimme toisiamme aluksi väärin, ajan myötä käsityksemme toistemme ajattelusta voi tarkentua. Tämä toki edellyttää halua ymmärtää sekä kärsivällisyyttä.

On tärkeää ymmärtää ero täydellisen tietämisen (kaikkitietävyys) ja osittaisen tietämisen välillä. Yksin Jumala näkee koko todellisuuden sellaisena kuin se todella on. Olisi rienaavaa sanoa ettemme voi ymmärtää ja tietää mitään aidosti ellemme tiedä kaikkea. Toisinsanoen meidän tulisi olla kuin Jumala.

Erosta osittaisen ja absoluuttisen tietämisen välillä ei seuraa etteikö osittainen tietäminenkin olisi aitoa tietoa. Sen, että meillä ei ole täyttä käsitystä mistään, ei tarvitse johtaa meitä relativismiin ja skeptisyyteen. Tietämyksemme eri aihealueista myös kasvaa ja tarkentuu tiedon keruun ja kriittisen työskentelyn myötä. Tämä käsitystemme paraneminen, kunhan näemme vaivaa ja uhraamme aikaa, kertoo siitä, että tietomme voi, jos ei nyt saavuttaa, niin ainakin lähestyä objektiivista totuutta.

Hermeneuttista kuilua antiikin tekstien ja oman aikamme välillä on mahdollista, jos ei kokonaan ylittää, niin ainakin kaventaa. Osborne kuvaa tätä tekstin asteittaista oikean merkityksen lähestymistä hermeneuttisena spiraalina (siitä siis kirjan nimi The Hermeneutical Spiral). Anthony Thiselton puhuu puolestaan tekstin ja oman aikamme horisonttien yhteensulautumisesta. Nämä kielikuvat muistattavat meitä siitä että vaikka emme pääse täysin käsiksi tekstin merkitykseen, työmme voi silti edistyä.

Hermeneuttisessa prosessissa, ja aivan erityisesti Raamatun tulkinnassa, kysymys Jumalan olemassaolosta ja luonteesta on myös hyvin merkittävä tekijä. Mikäli kristityt ovat oikeassa uskoessaan Jumalaan, joka on totuudellinen, ja kykenee puhumaan ja myös puhuu luoduilleen, Raamatun tulkinta saa aivan uutta relevanssia. Ilmoitus on vastaus ihmisen kaipuuseen löytää totuus.

Konservatiivinen evankelikalismi on perinteisesti nähnyt Raamatun ilmoituksena ja ilmoituksen luonteen totuusväitteinä. Tämä korostus on ymmärrettävissä vastareaktiona modernismiin ja korostuksessa on omat hyvätkin puolensa. Samalla on todettava että yksipuolisena tämä korostus vaikeuttaa mm. Raamatun poeettisten osien ymmärtämistä ja näin redusoi Kirjoitusten sanoman ymmärtämistä ja toteuttamista käytännön elämässä.

5. Lopuksi

Joskus elämässä voi tulla vastaan taju siitä, että on kulkenut pitkään väärään suuntaan. Sen sijaan, että jatkaisi matkaa eteenpäin, voisikin olla viisaampaa pysähtyä, kääntyä ympäri, ja palata taaksepäin, jotta löytäisi suunnan uudelleen. Modernismissa ja postmodernismissa voi olla ongelmia, joita ei yksinkertaisesti saada ratkaistua ilman suunnan korjaamista. Tämä edellyttäisi halukkuutta ja valmiutta tarkastella uudelleen hermeneuttista ongelmaa.

Yksi käytännöllinen tekijä mikä vaikeuttaa erityisesti Raamatun ymmärtämistä (mikäli kristillinen teismi on totta) liittyy meihin ihmisiin. Puhutaan noeettisesta turmeluksesta, eli että synti on vaikuttanut meidän ihmisten mieliin. Meillä on taipumus paeta Jumalaa ja selitellä asiat omalta kannalta parhaiten. Tarvitsemme parannusta, eli kääntymystä, jotta voisimme asennoitua pyhiin teksteihin oikealla tavalla. Muuten Raamattu ei voi olla meille enempää kuin historiaa ja kirjallisuutta. Se ei toisin sanoen edusta meille enää käytännössä teologista ja moraalista auktoriteettia (vaikka toisin väittäisimme).

Vaikka emme voi kääntää aikaa taaksepäin ja palata jäännöksettä menneisyyteen, voi kuitenkin olla viisasta miettiä, löytyisikö apua hermeneuttisten kysymysten ratkaisuyrityksiin menneiltä sukupolvilta. Menneet kristilliset sukupolvet tunnustivat ihmisen tiedon rajat, mutta uskoivat samalla, että se ei ole este aidolle ja oikealle tiedolle.

Valistuksen rationalismi oli selvä ylilyönti. Postmodernismissa ymmärretään kyllä tämä asia. Mutta postmodernismi ei ole pystynyt kriittisyyden sijaan tarjoamaan samalla myös rakentavia ratkaisuvaihtoehtoja avuksemme. Skeptisyyden ja nihilismin sijaan tarvittaisiin nähdäkseni jälleen klassisia teologisia hyveitä: uskoa, toivoa ja rakkautta.

Kristinusko on ollut vuosisatoja eurooppalaisuuden kantava voima ennen modernismin huumaa ja postmodernismin angstia. Jumala kutsuu yhä pelkän ihmisjärjen erinomaisuuteen turvaamisen sijaan luottamaan jälleen häneen itseensä. Meidän ei tarvitse kokea sitä epätoivoa ja eksyneisyyttä johon pelkkä ihmisymmärryksen varaan rakentaminen johtaa.

Emme ole ainoastaan itsemme varassa, emme myöskään Raamatun hermeneuttisten haasteiden suhteen. Sen sijaan että teismi olisi hermeneuttisessa prosessissa irrelevantti ja antiikkinen uskomus, usko Jumalaan voisikin toimia jälleen todellisen tiedon lähtökohtana ja perustana. 

Kristillisestä viitekehyksestä voi avautua jälleen uudelleen tekstin kirjoittajan intention arvo pyrittäessä ymmärtämään tekstin merkitystä. Perinteisen kristillisen näkemyksen mukaan juuri tekstin kirjoittajan intentio toimii tekstin merkitystä kontrolloivassa funktiossa. Näin voisimme pyrkiä varmemmalle pohjalle hermeneuttisten harha-askelten tuomasta epävarmasta subjektiivisesta lukijaa itseään korostavasta painotuksesta. Tämä ei tarkoita ettemmekö voisi hyötyä myös modernismin ja postmodernismin ajattelusta. Mutta perustan olisi hyvä olla vankemmalla pohjalla jotta voimme rakentaa kestävämmin.

Raamattu on kristittyjen mukaan ainutlaatuinen teos, sillä se on yhtä aikaa Jumalan sanaa ja ihmisten sanoja. Raamatun ymmärtäminen kaksiluontoisena, jumalallisena ja inhimillisenä, tekee kohteelleen enemmän oikeutta kuin naiivi realismi tai skeptinen lähestymistapa. Raamattuun liittyy mysteeriä, mutta sen lehdillä Jumala ilmoittaa aidosti itsensä meille.

Hermeneuttisen prosessin kannalta myös yhteisöllä on tärkeä rooli. Vaikka tieteellä on oma tärkeä osuutensa Raamatun tekstien tarkastelussa, Raamatun tulkinnan natiiviympäristö ei kuitenkaan ole naturalistinen akateeminen yliopistokonteksti, vaan kristillinen yhteisö (seurakunta), jossa Raamatun opetuksia pyritään paitsi ymmärtämään, myöskin elämään todeksi.

6. Lähteet

Carson, Donald A. & Moo, Douglas J.
2005 An Introduction to the New Testament, 2. painos.
Grand Rapids: Zondervan.

Carson, Donald A.
2011 The Gagging of God – Christianity Confronts Pluralism, 15. painos.
Grand Rapids: Zondervan.

Carson, Donald A.
2019 ”But That’s Just Your Interpretation!”, artikkeli julkaisussa: Themelios:
An International Journal for Students of Theological and Religious Studies, osa 44:3.

Osborne, Grant R.
2006 The Hermeneutical Spiral:
A Comprehensive Introduction to Biblical Interpretation, 2. painos.
Downers Grove: InterVarsity Press.

Sproul, R. C.
2000 The Consequences of Ideas:
Understanding the Concepts that Shaped Our World.
Wheaton: Crossway.

Thiselton, Anthony C.
1980 The Two Horizons: New Testament Hermeneutics and Philosophical Description with special reference to Heidegger, Bultmann, Gadamer, and Wittgenstein.
Grand Rapids: Eerdmans.

Vanhoozer, Kevin J.
1998 Is There a Meaning in This Text? –
The Bible, The Reader, and the Morality of Literary Knowledge.
Grand Rapids: Zondervan.

Vanhoozer, Kevin J.
2005 ”Lost In Interpretation? Truth, Scripture, And Hermeneutics”,
artikkeli julkaisussa: Journal of the Evangelical Theological Society, osa 48:1.

Wright, N. T.
1992 The New Testament and the People of God.
London: SPCK.