Seurakunnan olemus ja tehtävät

Puhe Viitasaaren vapaasrk:lla 11.9.2016

1. Johdanto

Seurakunta (kreikaksi ekklēsia) on yhteen kokoontuva kristittyjen joukko. Sanalla voidaan viitata paikallissrk:aan, jonkin alueen kristittyihin tai koko maailmanlaajuiseen kristittyjen joukkoon. Tarkastemme kristillistä oppia seurakunnasta, on tietenkin muistaa Raamattu. Srk:n juuret ovat jo VT:ssa. Jumalalla oli jo silloin kansa, Israel. Jumalan kansaan kuuluu sekä VT:n ajan uskovat, että UT:n ajan uskovat ja kaikkina aikoina eläneet Jumalan omat, kaikki pelastetut. Pelastumme kaikki yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Nykyisin kultturissamme on vallalla individualismi, yksilönkorostus. Sellainen ajattelu pyrkii myös seurakuntaan. Raamatussa ja kristinuskossa ei ole kyse ainoastaan minun ja Jeesuksen ja sinun ja Jeesuksen suhteesta. Jumalalla on kansa. Meidän on hyvä muistaa myös se, että Uuden testamentin ja oman aikamme välisenä aikana Jumalalla on aina ollut seurakunta. Kirkkohistoria on meidän yhteistä perhehistoriaa. Historia auttaa meitä hahmottamaan mistä tulemme ja minne menemme.

2. Katsaus kirkkohistoriaan

2.1. Yleinen kirkkohistoria

Tämä on hyvin lyhyt, valikoiva ja puutteellinen katsaus. Lukion kirkkohistorian oppikirjoista saa kattavamman kuvan aiheesta. Jos ei halua ostaa, myös kirjastoista voi lainata.

Uuden testamentin jälkeisenä aikana kirkkoa parhaillaan siedettiin ja pahimmillaan vainottiin. 300-luvulla kristinuskosta tuli sallittu uskonto Rooman valtakunnassa. Kristittyjen ei tarvinnut elää vainojen pelossa. Keisari Konstatinus lahjoitti suuria summia kirkkojen rakentamiseen, vapautti papiston veroista ja määräsi sunnuntain lepopäiväksi. Myöhemmin Konstantinuksen jälkeen kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto keisari Theodosiuksen aikana ja muiden uskontojen kannattajia alettiin vainota. Valtiovalta pyrki vaikuttamaan kirkon johtajiin. Vaikka monet kirkon johtajista, kuten kirkkoisät, tekivät parhaansa, kristillinen moraali alkoi heltyä ja opillinen ymmärrys jäi monella kristityllä aika vajaaksi. Kirkolle alkoi kertyä rikkauksia ja sen johtoon alettiin pyrkiä myös maallisista syistä.

Luostarit syntyivät tarpeeseen elää ”satasella Jeesukselle”. Munkit ja myöhemmin nunnat vetäytyivät maailmasta ja arvostelivat kirkon maallistumista. Rooman piispa, jota kutsumme paaviksi, alkoi saada lisää valtaa. Rooman jälkeen Konstantinopoli ja sen patriarkka oli merkittävimmässä asemassa. Muita tärkeitä keskuksia oli Antiokia ja Aleksandria patriarkkoineen. Muslimit kuitenkin valtasivat Antiokian ja Aleksandrian 600-luvulla.

Poliittinen vastakkainasettelu, sekä opilliset ja kulttuuriset erot johtivat idän kreikkaa puhuvan ja lännen latinaa puhuvan kirkon välirikkoon 1054. Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453. Osa ortodokseista jäi seudulle, osa pakeni länteen, osa meni Venäjälle. Moskovan patriarkaatti julistautui 1448 itsenäiseksi.

Keskiajalla lännesssä puolestaan oli anekauppaa, pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvontaa ja paavius oli rappiolla, siitä kertoo mm. että paaveilla oli aviottomia lapsia ja tapahtui salamurhia. Esiintyi teologeja, jotka arvostelivat kirkon luopumusta, kuten John Wycliffe, Oxfordin yliopiston professori. Hän menetti virkansa. Prahan yliopiston professori Jan Hus puolestaan poltettiin roviolla. Myös katolilainen humanisti Erasmus Rotterdamilainen kritisoi aikansa kirkon taikauskoa ja omiin ansioihin luottamista. Häntä ei tuomittu.

Sitten tuli uskonpuhdistus. Martti Luther, augustinolaismunkki, joka oli Raamatun selitysopin professori Wittenbergin yliopistosta kritisoi anekauppaa. Hänellä oli väkevät teesit ja hän sai seuraajia. Luther ei aikonut perustaa uuttaa kirkkoa, vaan uudistaa entistä. Hänet julistettiin kirkonkiroukseen. Syntyi luterilaisuus.

Genevessä oli lahjakas oppinut Jean Calvin, tai Johannes Calvin, joka Ulrich Zwinglin tavoin johti reformoitua kirkkoa. Sen lisäksi oli anabaptisteja, ”uudelleenkastajia”, jotka halusivat mennä uudistuksissaan vielä pidemmälle. He alkoivat kastaa uskovia. Anabaptisteja vainosivat niin katoliset, luterilaiset kuin reformoidut.

Englannin kuningas Henrik VIII halusi avioeron paavilta, koska hänellä ei ollut miespuolista jälkeläistä. Paavi ei myöntynyt. Kuningas perusti anglikaanikirkon. Englannin kirkossa oli pitkälti reformoitu oppi, mutta katolilainen messu. Kuningas johti sitä. Näin syntyi protestanttisuuden pääuomat.

2.2. Suomen kirkkohistoria ja vapaakirkollisuus

Katolilaiset ja sitä ennen ortodoksit olivat tuoneet kristinuskon myös Suomeen. Kyvykkään hengellisen johtajan, Mikael Agricolan, johdolla Suomen katolilainen kirkko uudistettiin luterilaiseen uskoon 1500-luvulla. Myöhemmin Suomeen tuli muitakin kristillisiä yhteisöjä. Aluksi ei ollut ihan helppoa. Yhtenäiskulttuurin aikana ei pidetty hyvänä sitä, jos uskottiin hieman toisin kuin virallinen näkemys.

Suomen vapaakirkollisuus alkoi luterilaisen kirkon sisäisenä herätysliikkeenä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Alkuajan vapaakirkolliset halusivat uudistaa luterilaista kirkkoa toimien sen sisällä. Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923 perustettiin Suomen Vapaakirkko.

Mikä on Suomen Vapaakirkko? Tähän voisi yrittää vastata lyhyesti lukemalla Helsingissä 1.2.1923 annetun Suomen Vapaakirkon tunnustus:

Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.

Raamattu, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjat, jotka me uskomme olevan Pyhän Hengen johtamien ihmisten kirjoittamat, määrää yksin meidän uskomme ohjeen, jonka mukaan kaikki oppi ja elämä seurakunnassa on hyväksyttävä tai hyljättävä.

Toteuttaaksemme sitä kristillisen yhteyden aatetta, jota Uusi testamentti esittää, emme seurakuntayhteyden määrääjäksi pane muuta kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tämän uskon tunnustamisen ihmisten edessä.

Tähän yhtyen olemme liittyneet seurakunniksi toteuttaaksemme raamatullista seurakuntaelämää ja toimiaksemme kristillisen vakaumuksen mukaisesti ja sen puolesta.

3. Seurakunnan olemus

3.1. Raamatun kuvat seurakunnasta

Seurakunta on Jumalan kansa

2. Korinttilaiskirje 6:16:
Jumala on sanonut: ”Minä asetun heidän keskelleen ja vaellan heidän mukanaan. Minä olen oleva heidän Jumalansa ja he minun kansani.”

Vanhassa testamentissa Jumala kutsui Israelin omaksi kansakseen. Mutta ei ainoastaan kutsunut, vaan hän myös loi Israelin kansan omaksi kansakseen. Israelista tuli kansa Jumalan suvereenista valinnasta ja johdatuksesta.  Jumala on myös luonut uuden yhteisön, uuden liiton Jumalan kansan, srk:n, Jeesuksen työn ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Kuva seurakunnasta Jumalan kansana vahvistaa yhteenkuuluvuuttamme koko Jumalan kansaan kaikkina aikoina.

Seurakunta on Kristuksen ruumis

1. Korinttilaiskirje 12:12, 27:
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. - - Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.

Tämä kuva puhuu uskovien ja Kristuksen välisestä yhteydestä ja uskovien keskinäisestä yhteydestä. Jokainen jäsen tarvitsee toistaan. Jokaista jäsentä tarvitaan. Jäsenet jakavat keskenään elämää. Tämä kuva opettaa meille keskinäistä riippuvuutta ja erilaisuuden hyväksymistä ja arvostamista.

Seurakunta on Jumalan temppeli

1. Korinttilaiskirje 3:16:
Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?

Aivan kuten Jumalan kunnia ja kirkkaus täytti ja pyhitti ilmestysmajan ja myöhemmin Jerusalemin temppelin vanhan liiton aikana, Jumalan läsnäolo Pyhässä Hengessä täyttää ja pyhittää uuden liiton temppelin eli seurakunnan.

Seurakunta on perhe

2. Korinttilaiskirje 2:18:
[Minä] olen oleva teidän Isänne, ja te olette minun poikiani ja tyttäriäni.

Olemme keskenämme veljiä ja sisaria. Tämän kuvan seurakunnasta perheenä tulee rohkaista meitä keskinäiseen yhteyteen ja välittämiseen.

Seurakunta on papisto

2. Piet. 2:5:
Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi.

Jokainen kristitty on pappi. Kristus on meidän ylipappimme.

Seurakunta on Kristuksen morsian

2. Korinttilaiskirje 11:2:
[Olen] kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen.

Taivaan valtakuntaa kuvataan hääjuhlana. Jeesus on sulhanen, me olemme morsian. Tämän kuvan tulee rohkaista meitä puhtauteen ja pyhyyteen sekä rakkauteen Kristusta kohtaan ja hänen valtaansa suostumiseen.

3.2 Seurakunnan olemuksesta

Seurakunta on näkyvä ja näkymätön

1. Sam. 16:7:
Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.

Onko mahdollista, että ulkoiseen, havaittavaan seurakuntaan kuuluu ihmisiä, jotka eivät ole uudestisyntyneitä? Onko esim. mahdollista, että kaikki vapaakirkolliset eivät ole todella uskossa? Entä onko mahdollista olla uudestisyntynyt ilman ulkonaisen, havaittavan seurakunnan jäsenyyttä? Onko mahdollista olla uskossa ilman, että on liittynyt minkään kristillisen seurakunnan jäseneksi?

Mikäli vastaamme näihin kysymyksiin myöntävästi, uskomme näkyvään ja näkymättömään seurakuntaan. Näkyvä srk koostuu ihmisistä, jotka muodostavat kristillisen yhteisön, jossa julistetaan Jumalan sanaa, sekä kastetaan ihmisiä ja vietetään ehtoollista Jeesuksen opetusten mukaisesti. Näkymätön seurakunta koostuu kaikista tosi kristityistä. Heitä on kaikissa kirkkokunnissa ja myös kirkkokuntien ulkopuolella. Toisaalta mikään kirkkokunta ei ole täysin vapaa nimikristillisyydestä. Jumala tietää ihmisen sisimmän, me näemme ulkoisen olemuksen ja vaelluksen.

Seurakunta on paikallinen ja universaali

Srk:sta voidaan käyttää monikkoa. Paavali sanoo Galatalaiskirje 1:2:
Tervehdin Galatian seurakuntia.

Srk:sta voidaan käyttää yksiköä. Paavali kirjoittaa Efesolaiskirje 5:25:
Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa.

Seurakuntaa voi kutsua srk:ksi oli kyse paikallisesta uskovien joukosta tai kaikista kristityistä.

Todellinen seurakunta?

Mikä on todellinen seurakunta? Voiko tulla pistettä, jossa ihmiset, jotka kutsuvat itseään seurakunnaksi, eivät todellisuudessa ole seurakunta?

Luterilaisuudessa evankeliumin oikeaa julistusta ja sakramenttien oikeaa toimittamista pidetään seurakunnan tuntomerkkeinä. Calvin määritteli seurakunnan tuntomerkeiksi Jumalan sanan oikean julistuksen ja kuulemisen sekä sakramenttien toimittamisen Kristuksen asetuksen mukaisesti.

Roomalaiskatolisuudessa oikea seurakunta määritellään Pietarista ja apostoleista polveutuvaksi näkyväksi kristittyjen yhteisöksi, Roomalaiskatoliseksi kirkoksi, jota johtaa paavi, Kristuksen sijainen maanpäällä. Me protestatit emme ajattele, että Pietarin johtoasema perityisi eteenpäin piispasta toiseen. Myöskään ortodoksit eivät tunnusta paavin ylintä johtoasemaa.

Lutherin ja Calvinin määritelmän mukaisesti yhteisö, jossa opetetaan harhaoppeja, ei ole oikea seurakunta. Mormonit, Jehovan todistajat ja sellaiset liberaaliteologit, jotka kieltävät kristinuskon perusasioita, kuten Jeesuksen ylösnousemuksen, eivät kuulu todelliseen seurakuntaan.

Pelastusarmeija on järjestö, ei seurakunta. Pelastusarmeija ei kasta ihmisiä eikä jaa ehtoollista. Kristittyjen piiri, jossa kokoonnutaan rukoilemaan ja lukemaan Raamattua, ei ole seurakunta. Mikäli piiri alkaa kastamaan ihmisiä ja viettämään ehtoollisyhteyttä, se alkaa toimia seurakuntana.

3.3 Ekumeenisten uskontunnustusten määritelmät

Kutsumme vanhoja kristillisiä uskontunnustuksia, kuten Apostolista uskontunnustusta, johon me Suomen Vapaakirkossakin tunnustaudumme, ekumeenisiksi uskontunnustuksiksi, koska ne ovat yleisesti hyväksyttyjä. Näissä vanhoissa kristillisissä uskontunnuksissa sanotaan, että seurakunta on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen.

Seurakunta on yksi

Seurakunta on nykyisin institutionaalistisesti epäyhtenäinen. Meitä on luterilaisia, helluntailaisia, ortodokseja, adventisteja ja vapaakirkollisia jo pelkästään Viitasaarella. Voimme kuitenkin puhua seurakunnan ykseydestä. Koemme kristittyinä yhteyttä toisiimme, koska olemme Kristuksessa. Pyhä Henki yhdistää kaikkia uskovia. Kristittyjen hajaannuksen aika tulee myös kerran päättymään, kun Kristus palaa takaisin maanpäälle.

Seurakunta on pyhä

Pyhä tarkoittaa Jumalalle erotettua, pyhään tarkoitukseen vihittyä. Seurakunta on pyhä, vaikka me seurakunnan jäsenet olemme syntisiä. Srk on usein hyvin vajavainen ja puutteellinen. Sen heikkouteen ja sen edustajien virheisiin on helppoa pettyä. Seurakunnan pyhyys on Kristuksen läsnäoloa meissä. Jumala on erottanut meidät maailmasta julistamaan hänen pelastavaa armoaan maailmalle. Jumala kutsuu meitä omistautumaan hänelle.

Seurakunta on katolinen

Katolilaisella en tarkoita tässä roomalaiskatolilaista, vaan sitä, että seurakunta on yhteinen tai yleinen. Seurakunta on kaikkialla sama. Jokainen paikallissrk ilmentää maailmanlaajuista seurakuntaa ja edustaa koko Kristuksen srk:aa. Katolisella tarkoitetaan usein myös sitä että srk on maailmanlaajuinen.

Uskonpuhdistajat pitivät itseään katolisina, koska he säilyttivät kristillisen opin. Uskollisuus raamatulliselle ja kristilliselle opille oli heille tärkeämpää kuin institutionaalinen jatkuvuus. Sen vuoksi he saattoivat uudistaessaan seurakuntaa katkaista institutionaalisen yhteyden roomalaiskatoliseen kirkkoon, kun roomalaiskatolinen kirkko torjui heidän uudistuspyrkimyksensä.

Seurakunta on apostolinen

Seurakunta on perustettu apostolisen todistuksen varaan. Toisin kuin roomalaiskatolilaiset, me protestantit ajattelemme yleisesti, että apostolisuus ei tarkoita niinkään historiallista jatkumoa, apostolista suksessiota, vaan uskollisuutta apostolien opetukselle ja Uuden testamentin käytännöille.

4. Seurakunnan tehtävät

Seurakunnan tehtävät voidaan jakaa Jumalaan kohdistuviksi, uskoviin kohdistuviksi ja maailmaan kohdistuviksi tehtäviksi.

4.1 Ylistys ja palvonta

Psalmi 150:1-2:
Halleluja! Ylistäkää Jumalaa hänen pyhäkössään, ylistäkää häntä taivaan mahtavissa holveissa! Ylistäkää häntä, hänen väkeviä tekojaan, ylistäkää häntä, hän on suuri!

Ylistys ja palvonta keskittyy Jumalaan. Kun seurakunta kokoontuu yhteen, se keskittyy ennen kaikkea Jumalaan. Seurakunta antaa hänelle kunnian siitä, kuka hän on ja mitä hän tekee.

4.2 Huolenpito ja rakentuminen

Yhteys ja jakaminen on yksi tapa rakentua. Jakamisen myötä kärsimys lievenee ja ilo kasvaa.

1. Korinttilaiskirje 12:26:
Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.

Efesolaiskirje 4:11-12:
Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.

Toinen tapa rakentua on opettaminen. Seurakunnan palkatut työntekijät ja vanhimmat eivät ole ainoita rakentajia, vaan koko seurakunta rakentuu ja kasvaa yhdessä. Jumala antaa joillekin uskoville opettamisen lahjan. Tarkoituksena on kasvaa täysi-ikäiseksi Kristuksessa, aikuiseksi uskossa. Myös teologiset seminaarit ja raamattukoulut, joisssa koulutetaan seurakunnille työntekijöitä ja vapaaehtoisia, ovat yksi väylä, jota Jumala voi käyttää työssään.

4.3 Evankelionti ja sosiaalinen vaikuttaminen

Matteus 28:18-20:
Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Jeesus antoi meille lähetyskäskyn. Käsky tulee korkeimmalta taholta. Jeesus antaa myös Pyhän Hengen voiman käskyn toteuttamiseen. Emme voi täyttää lähetyskäskyä yksin, muttta kun ihmiset, jotka kääntyvät, alkavat julistaa itsekin evankeliumia, kyseessä on moninkertaistuminen. Tällä tavalla alkuseurakunta kasvoi ja ainoastaan siten lähetyskäsky voidaan todella täyttää meidän aikanamme. Kotimaan evankelioimistyössä ja lähetystyössä ulkomailla on kyse samasta asiasta, se vaihtelee toimitaanko lähellä vai kaukana.

Jeesus paransi sairaita. Hän kutsuu myös seurakuntaa auttamaan kärsiviä erilaisin tavoin. Yksi tapa on rukoilla sairaiden puolesta. Jo VT:ssa Jumala piti huolta orvoista, leskistä ja muukalaisista. Vanhan testamentin profeettojen tavoin myös Jaakob tuomitsee kirjeessään eriarvoistamisen rikkaiden ja köyhien välillä. Joitakin Herra voi kutsua politiikkaan vaikuttamaan mm. sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kristittyjä kutsutaan lievittämään maailman hätää. Kristityt ovat tehneetkin paljon arvokasta työtä mm. lääketieteen, maanviljelyn ja koulutuksen saralla monissä maissa. Kristus ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Meidän tulee seurata Herramme esimerkkiä. Jeesus ei pyrkinyt hyötymään lähimmäistensä kustannuksella eikä meidänkään tule toimia siten.

4.4 Balanssi

On tärkeää, että seurakunnan eri tehtävät ovat keskenään tasapainossa. Esim. jos ylistys ylikorostuu sananopetukseen ja evankelioimiseen verrattuna, se voi johtaa uskon pinnallistumiseen, yhteisön sisäänpäin lämpiämiseen ja seurakunnan kasvun tyrehtymiseen. Toisaalta sananopetus ei saa syrjäyttää Jumalan kohtaamista ja evankeliointia. Tämä voi johtaa kuivaan raamattutietouteen. Evankelioiminenkaan ei saa syrjäyttää sananopetusta ja Jumalan kohtaamista, tämäkin voi johtaa pinnallistumiseen ja myös suorittamiseen.

Kaikkea tätä tarvitaan. Kuitenkaan kaikkien ei tarvitse keskittyä yhtälailla kaikkeen. Jumala antaa jollekin evankelistan kutsun, toiselle opettamisen lahjan, kolmannelle palvelemisen tehtävän, neljännelle intohimon ylistyksen johtamiseen ja viidennelle mahdollisuutta ja halua rahoittaa kaikkea tätä toimintaa. Erilaiset lahjat ja kiinnostuksen kohteet täydentävät toisiaan ja näin kokonaisuus on tasapainossa.

Kaikkien meidän ei tarvitse olla samanlaisia eikä osata kaikkea. Kunkin meidän lahjamme voivat olla yhteistä pääomaa. Olemme Kristuksen palvelijoita, Raamatussa opetetaan palvelevaa johtajuutta. Johtajat mahdollistavat sen, että pyhät voivat rakentaa seurakuntaa.

5. Evankeliumi

Lopuksi vielä muutama ajatus evankeliumista. Seurakunta elää evankeliumista, hyvästä sanomasta. Jos seurakunta luopuu evankeliumista, se menettää elinvoimansa. Näemme tämän siinä, miten liberaaliteologia on tyhjentänyt monia kirkkoja meillä länsimaissa. Monet niistä seurakunnista, jotka ovat säilyttäneet evankeliumin, sen sijaan kasvavat.   

Evankeliumi on uutinen siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme Pojassaan. Jeesuksen syntymä, elämä, opetukset, kuolema ja ylösnousemus tulee yhä säilyttää kristinuskon ytimessä. On tärkeää, ettemme ota evankeliumia itsestäänselvyytenä, ettemme hukkaa sen armollista ja rohkaisevaa sanomaa. Meidän on tärkeää soveltaa evankeliumia kaikkeen elämäämme, jumala-suhteeseen, kaikkiin ihmissuhteisiin, lapsiin, vanhempiin, työkavereihin, opiskelukavereihin, ystäviin ja sukulaisiin sekä kaikkeen siihen, mitä teemme Viitasaaren vapaaseurakunnassa.

Meidän maailmaamme leimaa usein ansio-ajattelu. Jumalan armo on peräisin toisesta todellisuudesta ja meille vierasta. Me kristityt alamme kovin helposti suorittaa kristinuskoa. Siksi myös me uskovat tarvitsemme kuulla evankeliumia yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala hyväksyy Kristuksen tähden meidät täysin. Hän rakastaa meitä juuri nyt, juuri tällaisinä kuin me olemme, ei jotain parempaa versiota meistä joskus tulevaisuudessa.

Kristus kuoli, ei ainoastaan ennen uskoontuloa tekemiemme syntien puolesta, vaan myös niiden syntien vuoksi, joita olemme tehneet ja joita teemme uskovina. Maailmassamme on paljon huolta ja levottomuutta, huonoja uutisia. Evankeliumi on hyvä uutinen, joka tuo levollisuutta ja toivoa särkyneen maailmamme keskelle. Evankeliumin sanoma on yhä tuore lähes kahden vuosituhannen jälkeen. Tähän evankeliumiin luottaen voimme elää ja kerran sulkea silmämme viimeisen kerran.