Hengellinen työ on Jumalan ja ihmisten palvelemista. Työ on todella kokonaisvaltaista. Ihminen on jakamaton kokonaisuus. Teologian opinnoista on hengelliseen työhön paljon hyötyä, mutta teologia tulee todella eläväksi vasta ihmisten todellisuuden keskellä.
En näkisi kovin viisaana että seurakunnan työntekijät tekisivät lähes kaiken. Silloin työ ei voi laajeta eikä seurakuntalaisissa pääse tapahtumaan hengellistä ja henkistä kasvua kohti heidän täyttä potentiaaliaan. Opetuslapseuttamisessa on kyse moninkertaistumisen periaatteesta. Toiset auttavat minua kasvamaan opetuslapsena, minä autan puolestani seuraavia ja he puolestaan seuraavia.Voimakas ulkopuolisten tavoittamiseen keskittyvä toiminta ei ole mielestäni kovin mielekästä, ellei ole yhteisöä, jonka yhteyteen heitä voi tuoda oppimaan Kristuksesta ja hänen seuraamisestaan. Sen lisäksi että ihmisiä tuodaan sisään seurakuntaan "etuovesta", täytyy varmistaa, että heillä on hyvä olla yhteisössä. Muuten heitä menee samalla ulos seurakunnan "takaovesta". On kyse yhteisöstä, rakennukset ovat toissijaisia.
Seurakunnan opetustyötä tekevän on tärkeää kyetä popularisoimaan, vaikka hänen itsensä olisi syytä nauttia ”vahvempaa ruokaa”, harrastaa ”oikeaa teologiaa”. Opettajan tulee kyetä lukemaan kirjallisuuden lisäksi ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Heidän aitoihin kysymyksiinsä ja ongelmiinsa tulee vastata. Opettaja ei palvele itseään ja omia intressejään. Hän ei voi asettua opetettavien yläpuolelle, vaan hänen kutsumuksensa on auttaa toisia, olla heitä varten. Tämä edellyttää laskeutumista "teologisista sfääreistä" seurakuntalaisten koetun elämän tasolle.
Saarnaaminen on julistamista sanoin. Julistamiseen sisältyy muutakin. Julistus on läsnä kaikessa mitä seurakunta on ja tekee. Saarnan ja muun julistuksen tulee tukea toisiaan. Ne eivät saa olla keskenään suuressa jännitteessä. Muuten puheille ei ole katetta.
Seurakuntalaiset odottavat työntekijältään paimenellista huolenpitoa. Pastoraalisuus on samanaikaisesti sekä lahja ja luonteenpiirre että taito jota voi opiskella ja jossa voi kehittyä. Ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi, nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Rohkaisemisen ja lohduttamisen merkitys korostuu erityisesti vaikeiden aikojen ja elämäntilanteiden keskellä.
Rukous ja ylistys ovat hyvin keskeisiä palvelutyön muotoja. Niiden tulee olla läsnä jatkuvasti seurakunnan kaikessa toiminnassa. Ylistyksessä keskeisintä ei ole tyyliseikat. Rukous on myös paljon muutakin. Psalmeissa on numeerisesti enemmän valitusta kuin ylistystä. Ylistyksessä ja rukouksessa tärkeimpiä asioita on aitous. Emme voi esittää Jumalalle roolia. Meidän on nöyrryttävä olemaan sitä mitä olemme. Emme voi toimia sellaisesta uskosta käsin mitä meillä ei ole. Usko kasvaa erityisesti koetuksissa. Samalla ne "riisuvat pois" sellaista mikä ei ole totta.
Seurakunta on kutsuttu myös diakoniseen palveluun. Ihmisillä on materiaalisen avun lisäksi myös sosiaalisia tarpeita. Heillä on rakkauden ja merkityksen kokemisen nälkä. Diakonia ja julistus täydentävät toisiaan. Todet ja aidosti välittävät sanat ja käytännön teot kuuluvat yhteen. Kukaan ihminen ei voi täyttää toisen ihmisen hengellisiä tarpeita. Sen voi tehdä yksin Jumala.
Hengellinen johtajuus on vaativaa. Johtajilta odotetaan, johtajia haastetaan, johtajia nostetaan jalustalle, johtajia halveksitaan. Johtajan tulee kyetä kaiken keskellä säilyttämään realiteetit ja tekemään työnsä riittävän hyvin samalla itsestään ja läheisistään huolehtien. Esimerkillä ja julistuksella johtaminen sekä palvelijan asenne on keskeistä.
Johtajan tulee kyetä ajattelemaan ja kommunikoimaan, mutta myös kuuntelemaan ja havainnoimaan. Kaitsija (episkopos) tarkkailee yhteisöä ja tarvittaessa korjaa ihmisiä. Sana vanhin (presbyteros) kuvaa sitä arvokkuutta, kypsyyttä ja kokemusta, jota johtaminen edellyttää. Paimen (poimēn) kulkee edellä ja hoitaa lempeästi ja kärsivällisesti seuraajiaan.
Johtajuuteen kuuluu myös johdettavana oleminen ja itsensä johtaminen - näihin on kyettävä ensin. Ihanteellisessa tilanteessa johtajalla on aito tiimi (kaikki työryhmät eivät ole tiimejä), sekä luotettava lähimmäinen, tai useampikin, jo(i)lle hän on elämänsä suhteen tilivelvollinen.
Kristinusko on luoteeltaan karismaattista. Karismaattisuus ei rajoitu kielilläpuhumiseen, profetoimiseen ja sairaiden puolesta rukoilemiseen. Pyhä Henki toimii monin tavoin meidän ihmisten kautta ja ilman meitäkin. Terve karismaattisten armolahjojen toiminta on siunaus. Karismaattisuuden on kuitenkin tärkeää olla levollista ja tasapainoista. Muuten se kuluttaa sen sijaan että se saisi voimaannuttaa. Tunteita saa toki olla mutta niitä ei ole hyvä lietsoa ylenmäärin.
Ihmisenä ja kristittynä kasvamisessa on kyse paljolti samasta asiasta. Ovathan kristitytkin ennen kaikkea ihmisiä! Jumalan palvelija on hetkisen mukana työssä, jota Jumala on tehnyt jo kauan ennen häntä, ja jota Jumala jatkaa vielä kauan hänen jälkeensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti