keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Suomen Vapaakirkko, kristinusko ja pastoraalityö?

Olen ollut Keuruun vapaaseurakunnan jäsen nyt joitakin vuosia. Kotiseurakuntani vanhemman sukupolven yksinkertainen usko on ollut minulle todella hyvää vastapainoa (paljolti) kirjoista ja artikkeleista ammentamani teologisen tiedon (subjektiivisesti koetulle) runsaudelle. Sanotaan että yksinkertainen on usein kaunista. Myöskin johannekselainen teologia Uudessa testamentissa on toisaalta hyvin pelkistettyä (mm. valo ja pimeys -tematiikka) ja samalla todella syvällistä, puhuttelevaa ja relevanttia.Olen alkanut löytää Keuruun vapaaseurakunnan toimintaan osallistumisen myötä, ja osin myös ortodoksisuuteen tutustumisen myötä (ortodoksiset ystävät, kirkolliset liturgiat, vigiliat, kirjallisuus), eroistamme huolimatta (koskien sekä itseäni suhteessa paitsi ortodoksiseen kirkkoon myöskin suhteessa vanhemman polven vapaakirkollisuuteen) uudelleen tietä suomalaiseen vapaakirkollisuuteen ja sen elämänmuotoon ja uskontulkintaan.

Katumus, nöyryys, lakkaamaton rukous, lapsenkaltainen luottamus pyhiin kirjoituksiin, profetointi, tietty varauksellisuus akateemista teologiaa kohtaan, sekä palvelualttiuden arvostaminen korostuvat molemmissa perinteissä. Luemme selvästi samoja pyhiä tekstejä pyrkien uskonkilvoitukseen.

Suomen Vapaakirkossa olemme ortodoksikirkon tavoin orientoituneet vähemmän systemaattisesta teologiasta ja dogmatiikasta käsin (jota ammattilaiset tutkivat kammioissaan ja josta he kiistelevät julkaisuissaan) ja enemmän Raamatun tekstien hartauksellisesta lukemisesta (ei niinkään tieteellisiä eksegeettisiä metodeja hyödyntävästä työskentelystä, vaan perinteisemmästä ”mikä ravitsee hengellisesti” lukutavasta käsin), kristillisestä rukouselämästä (mm. ylistys, palvonta, esirukous, valitus) ja seurakunnallisesta praksiksesta käsin (laajassa mielessä – koko seurakunnan ja sen jäsenten elämä).

Emme kiistä Suomen Vapaakirkossa dogmihistorian tuntemisen ja teologisen systematisoinnin merkitystä, mutta näemme nämä silti toissijaisina asioina Kristuksen sisäisen tuntemisen, evankeliumin levittämisen ja uskon todeksi elämisen rinnalla. Varhaisessa seurakunnassakin oli ensin Kristus-tapahtuma ja keerygma sekä yhteisön kokemus ja käytännöt. Niistä kasvoi vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa järjestelmällinen kristillinen teologinen ajattelu.

Suomen Vapaakirkon työntekijäliitto ry:n  hallituksen puheenjohtaja Kari Hämäläinen vertasi Suomen Viikkolehdessä seurakuntaa luostariin. Haluan lisätä hänen nostamiinsa erityisesti kelttiläisen kristinuskon leviämisen näkökohtiin (aito avoimuus kaikille, hädänalaisista välittäminen, rakkaudellinen yhteys, Jeesus julistuksen keskipisteenä, puhdas elämä, vakaumuksensa vuoksi kärsiminen, Jumalan etsiminen rukouksessa, vapaaehtoisten hyödyntäminen ja riippuvaisuus kaikessa Pyhästä Hengestä) sen että luostari ja seurakunta olivat ja ovat myös omanlaisiaan kuplia.

Kaikki kuplautuminen ei ole suinkaan aina pahasta. Kristillinen kupla voi suojella kristityn uskoa silloin kun kristitty tarvitsee kristillisen yhteisön tarjoamaa suojaa. Tälle kuplautumista hyödyntävälle käytännölle voidaan ehkä löytää eräänlainen varhainen vertailukohta jo Uudesta testamentista. Paavali vaikuttaisi suojaavan pastoraalisella otteella uusia uskovia uskoon vihamielisemmin suhtautuvilta ihmisiltä (Apostolien teot 19:9).

Luostarit ja perinteiset seurakunnat edustavat yhä nykyajassakin vastakulttuuria. Ne elävät omine tapoineen ja käytänteineen omaa elämäänsä irrallaan tämän maailman kuohunnasta ja sen jatkuvasti muuttuvista uskomuksista. Myöskin vapaaseurakunnilla on varmasti ajassamme tämänkaltaista funktiota.

Vaikka meitä kutsutaan myös elämään ihmisten keskellä, kuten Vapaakirkon nuorisotyön johtaja Tommi Koivunen aivan oikein haastaa Suomen Viikkolehden artikkelissa, kolikon toinen puoli on samalla myös se, että jos olemme kaikessa samanlaisia kuin kaikki muutkin, emme voi haastaa läsnäolollamme ketään Jumalan muuttavan voiman kohtaamiseen (SVK:n slogan on Läsnäoloa ja Jumalan muuttavaa voimaa). Tarvitsemme myös vanhemman seurakuntaväen esirukouksia, ohjeita ja peiliä. He edustavat kristillisyyttä, joka on peräisin eri ”aikakaudelta” kuin nykymaailman meno.

Aina ei ole aika korostaa tekemistä ja aikaansaamista. Oleminen Jeesuksen ja hänen ystäviensä kanssa voi olla vielä tärkeämpää. Kun kristitty saa vahvistua, tulee myös lähettämisen ja lähtemisen aika. Lähetystehtävän rinnalla kristityn sisäinen elämä on aivan ensiarvoisen tärkeää. Julistuksen ja laupeudentöiden tulee kummuta Jumalan yhteydessä vaeltamisesta. Ulkoisen toiminnan lisäksi tarvitaan syvät juuret. Muuten puurtaminen alkaa syödä hengellistä elämää ja kristittyä voi alkaa uhata uskon hiipuminen.

Ortodoksit opettavat että teologia ilman rukousta ja theosista eli deifikaatiota eli jumaloitumista (läntisinä protestantteina suosisimme tässä kohden ehkä sanaa ”pyhitys” tai kenties sanoja ”terve sisäinen kasvu”) voi olla vaarallista, jopa demonista. Tällaista, historiallisen ja tunnustuksellisen kristillisen uskon näkökulmasta aika tervettäkin, varovaista asennoitumista esiintyy muissakin kirkkokunnissa. Paavi Benedictus XVI on todennut että antikristillisyys voi pukeutua tieteen kaapuun.

Tätä samankaltaista kyselevää ja kyseenalaistavaa näkökulmaa esiintyy myös Suomen Vapaakirkossa. Olen iloinen siitä. Seurakunnan ei tule taipua kaikkien opintuulten mukana. Karl Barth on todennut hyvin että on aina ollut pastoreita, jotka ovat ymmärtäneet enemmän teologiasta kuin professorit, ja seurakunnan jäseniä ja seurakuntia, jotka ovat olleet pastoreidensa edellä teologiassa. Ratkaisevan tärkeää on se että Jumala on puhunut ja että suostumme kuuntelemaan ja tottelemaan.

Vaikka tunnustaudumme kirkkomme tunnustuksessa Apostoliseen uskontunnustukseen, emme korosta ensimmäisen vuosisadan alkukristillisyyden jälkeistä traditiota läheskään yhtä vahvasti kuin vanhat kirkot. Emme kuitenkaan ajattele että ilmoitus jatkuisi apostolien jälkeisenä aikana.

Tämä lähestymistapa asemoi omalla tavallaan meitä toisen kristillisen vuosisadan seurakuntien tilanteeseen. Emme saa enää uusia Raamatun kirjoittajien saamiin ilmestyksiin verrattavia näkyjä tai profetioita, jotka täydentäisivät Jumalan ilmoitusta. Kunnioitamme profeettojen ja apostolien traditiota Jeesuksesta Kristuksesta ja peilaamme kaikkia myöhempiä kokemuksia heidän kirjoituksiensa valossa (ajattelemme että nämä varhaiset traditiot ovat säilyneet meille Vanhassa ja Uudessa testamentissa, jotka molemmat todistavat Messiaasta). Uskomme mukaan apostolien ja profeettojen sanat ovat samalla Jumalan sanaa.

Apostolisista isistä, joilta säilyneet tekstit ovat vanhimpia Uuden testamentin jälkeisiä kristillisiä kirjoituksia, voi löytää paralleeleja Suomen Vapaakirkon kontekstiin. Toisen vuosisadan kirkollisilla johtajilla ei ollut vielä myöhempien aikojen mahtipontisuutta. Apostoliset isät eivät samaistaneet itseään apostoleihin (Ignatioksen kirje roomalaisille 4:3). Silti esim. Kleemens Roomalainen kehottaa Uuden testamentin tekstien tavoin kristittyjä kunnioittamaan seurakunnan johtajia (1. Kleemensin kirje 21:6). Varhaisten piispojen, presbyteerien ja diakonien johtajuutta selvästi haastettiin, koska kuuliaisuutta heitä kohtaan täytyi niin vahvasti painottaa (mm. Ignatiuksen kirje Polykarpokselle 6:6). Paimenet ovat usein monenlaisessa ristituulessa.

Ajattelen että kysymys johtajien kunnioittamisesta on edelleen hyvin ajankohtainen omanakin aikanamme. Kristillisten johtajien kunnioittamisen kulttuuri tuo osaltaan turvallisuutta seurakunnan ja sen palvelijoiden pastoraaliseen työhön. Johtajien on tärkeää itsekin kunnioittaa seuraajiaan ja mallintaa tätä keskinäisen kunnioituksen periaatetta. Ylhäältä tuleva viisaus on yhä edelleen puhdasta ja pyhää, rauhaa rakentavaa, lempeää, sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, tasapuolista ja teeskentelemätöntä (Jaakobin kirje 3:17).

Se, että Suomen Vapaakirkon työntekijöillä ja vastuunkantajilla ei ole kovin korkeaa sosiaalista statusta ympäröivän yhteiskunnan silmissä, ei vähennä vapaakirkollisten kristittyjen vastuuta suostua johtajiensa alaisuuteen, vaan pikemminkin alleviivaa asian merkitystä. Koska mikään ulkoinen pakko tai seurakunnan ulkopuolinen kulttuurinen paine ei ole syynä asettua toisten auktoriteetin alle, sisäinen rakkaus Kristusta ja hänen seurakuntaansa kohtaan velvoittaa keskinäiseen alamaisuuteen ja tilivelvollisuuteen, aivan kuten apostolisten isienkin aikana. Sen sijaan kunkin meidät omat sooloilut voivat hajottaa seurakunnan yhteyttä. Tästäkin löytyy monia esimerkkejä niin antiikista kuin omasta ajastamme.

Ortodoksisessa kirkossa piispoja kunnioitetaan perinteisesti syvästi ja heidän puolestaan rukoillaan jatkuvasti, vaikka heillä olisikin inhimillistä heikkoutta (kenelläpä meistä ei sitä olisi). Ortodoksit ymmärtävät että johtajille tulee osoittaa alamaisuutta, rakkautta, arvostusta ja tukea. Toki sekin tunnustetaan että kirkolliset johtajat voivat mennä myös harhaan ja tätäkin varten on olemassa omanlaisiaan menettelyjä. Jeesuksen lampaat eivät ole seuranneet, eivätkä seuraa edelleenkään vääriä paimenia.

Mainittakoon esimerkkinä se, että Ukrainan Moskovan patriarkaatin alaisissa kirkoissa ei rukoilla enää Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan Kirillin puolesta Ukrainan sodan eskalaation jälkeen alkuvuodesta 2022. Kirill on avoimesti tukenut Putinin invaasiota ja lietsonut vastakkainasetteluja. Mutta lähtökohtaisesti kirkon johtajia ei kyseenalaisteta kovin kevyin perustein. Kynnys johtajien julkiselle arvostelemiselle on ollut varsin korkea myöskin Suomen ortodoksikirkossa.

Toisaalta vapaakirkollisuus tunnustautuu reformaation perilliseksi, jossa Raamatun kirjoituksilla on lähtökohtaisesti aina enemmän painoarvoa kuin Raamatun jälkeisillä muotoiluilla. Tämä mahdollistaa sisäisen itsetarkastelun ja reformin periaatteen. Seurakunnallisia rakenteita ei nähdä  suoraan taivaasta saneltuina. Kristitytkin voivat mennä harhaan ja tarvita korjausta suuntaansa, sillä olemme kaikki erehtyväisiä syntisiä ihmisiä. Tästäkin on esimerkkejä pitkin kirkkohistoriaa, mainittakoon Yhdysvaltojen evankelikaalien poliittisen vallan tavoittelu omassa ajassamme ja 1930-1940-lukujen Saksan luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen myöntyvyyspolitiikka kansallissosialismin edessä.

Reformin periaate tuo kaikkeen seurakunnalliseen toimintaan, mukaan lukien pastoraaliseen työhön, tiettyä joustavuutta. Samalla sitoutumisella Raamattuun pyritään varjelemaan seurakuntaa liialliselta mukautumiselta ympäröivän kulttuurin arvoihin ja käytäntöihin. Tässä on jännite toisaalta kontekstualisoinnin ja toisaalta ”numeenisen” todellisuuden välillä. Lutherinkin mukaan kristitty on ajassaan ”outo lintu”.

Kulttuurin jatkuvassa muutoksessa on edesmenneen Suomen Vapaakirkon lähetysjohtajan Erkki Verkkosen sanoin ”ajan kielen löytäneellä julistuksella varsinainen etsikkoaikansa”. Tämä pätee niin ei-kristittyjen evankelioinnissa kuin kristittyjen opettamisessa. Seurakunnallisen Raamatun opettamisen kannalta hyvin keskeistä on kirkkokunnanjohtajamme Hannu Vuorisen mukaan tekstiä selittävät saarnat. Tarvitsemme monipuolista saarnatekstien valikointia niin Vanhasta kuin Uudesta testamentista. Ne piirtävät yhdessä suurta kuvaa Jumalasta ja ihmisistä.

Terve raamatuntulkinta on ensiarvoisen tärkeää kaikessa vapaakirkollisessa seurakunnallisessa elämässä. Koska meillä ei ole valmiita formuloituja dogmeja ja pitkälle vietyjä rakenteita ja käytänteitä, seurakunnan palvelijoiden on tärkeää pyrkiä auttamaan uskovia ymmärtämään pastoraalista tehtävää ja vastuuta, kuten kaikkea seurakunnan ajattelua ja toimintaa, tekstilähtöisesti. 

Tässä ei kielletä muiden tiedonalojen, kuten psykologian, merkitystä mm. sielunhoidolle. Ennemminkin kyse on siitä että raamatullisen kristinuskon tietämyksen tulee olla ensisijaista muiden tiedonalojen suhteen seurakunnassa. Psykologia tutkii langennutta ihmismieltä, jonka Kristus tahtoo lunastaa ja uudistaa. Toki kyse on vuorovaikutteisesta suhteesta eri tiedonalojen välillä.

Tämä lähestymistapa mahdollistaa sen että terveellä raamatuntulkinnalla voi haastaa olemassaolevia uskomuksia ja käytäntöjä, vaikka tämä haaste tulisikin ns. ”maallikolta” (lainausmerkeissä siksi että Suomen Vapaakirkossa ei tunnusteta jakoa papistoon ja maallikoihin, vaikka teologista koulutusta kyllä arvostetaan). Karl Barth korostaa että teologia on koko seurakunnan yhteinen asia, ei vain ”oppineen eliitin”.

Tässä on olemassa jännite toisaalta yhteisön ja sen johtajien kunnioittamisen ja toisaalta Jumalan ja hänen sanansa ensisijaisuuden välillä. Tämä on kuitenkin terveellinen jännite, jossa kumpaakaan poolia ei tule unohtaa. Ihmiselämä on aina tasapainoilua.

Jos lähestymistapamme, on kuten reformaattoreilla oli tapana sanoa, ”Raamattu on puhunut, asia on ratkaistu”, voimme löytää uutta selkeyttä tulkintojen moninaisuuden keskellä. Yhdenkään kirkkokunnan tai Jeesuksen seuraajan olisi mieletöntä kuluttaa rahaa, vaivaa ja vuosia Raamatun alkukielten opettamiseen ja opiskeluun, ellemme uskoisi siihen, että Raamatun tekstejä voidaan ymmärtää, ja että niiden sanomassa on sellaista ajattomuutta, joka ei riipu omista preferensseistämme. Vakaumus siitä että tämän kirjakokoelman synnyn ja käytön takana on itse Jumala tekee eksegeettisen, hermeneuttisen ja teologisen työn mielekkääksi.

Jo kirkkoisä Ireneus varoitti taistellessaan aikansa gnostilaisuutta vastaan siitä että gnostilaiset piirtävät erilaisen kuvan raamatullisesta uskosta, jolloin Jeesuksesta tulee kuninkaan mosaiikkikuvan sijaan ”haiseva kettu”. Ilman oikeaa uskoa Jeesukseen pastoraalityö ei ole enää mitään muuta kuin sekulaaria auttamistyötä, jolla on toki silläkin oma merkityksensä, mutta kyse ei ole enää kristinuskosta.

Nykyajassa näkyy usein valistuksen ja modernismin hybris. Kuvittelemme olevamme viisaampia kuin aiemmat sukupolvet, että olemme kulttuurievolutiivisen kehityksen huipulla ja näemme asiat parhaiten. Ihminen ei kuitenkaan ole juuri muuttunut viimeisten vuosituhansien aikana. Elämään liittyy yhä paljon samoja lainalaisuuksia. Tämä tekee myös vanhan pastoraalisen viisauden monin tavoin soveltuvaksi nykyaikaan.

Pohdimme paljolti samoja kysymyksiä kuin antiikin aikana. Jo Protagoras (480–421 eKr.) totesi hyvin ”postmodernisti” sanoessaan ”ihminen on kaiken mitta”. Relativismi kumoaa loogisesti itsensä. ”Ei ole olemassa absoluuttista totuutta” on absoluuttinen (joskin sisäisesti ristiriitainen) totuusväite.

Kristinuskon sitoutuminen totuuden todellisuuteen auttoi läntistä maailmaa merkittävällä tavalla ulos antiikin kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin epistemologisesta umpikujasta. Kun länsi on luopunut kasvavassa määrin kristinuskosta, se on vaarassa kadottaa oman elinvoimaisuutensa.

Pastoraalityössä kohdataan tämän ajan ihmisiä, jollaisia itsekin olemme pastoraalisen huolenpidon harjoittajina. Ihmisten luottamus on tärkeä saavuttaa ja ylläpitää, jotta voi palvella heitä. On aina aloitettava, tai paremminkin jatkettava, jostakin ja pyrittävä viemään omalla työllä yhteisöä eteenpäin kunnes on taas seuraavan vuoro jatkaa siitä. Näin kristinusko ja myös vapaakirkollisuus osana sitä on siirtynyt sukupolvelta toiselle läpi historian. On kyse Jumalan työstä (Missio Dei) heikkojen ja moniongelmaisten ihmisten kautta ja keskellä.

Olen pohtinut viime aikoina vapaakirkollista identiteettiä. Vuosia sitten opiskellessani Suomen teologisella opistolla kuulin että Suomen vapaakirkollisilla olisi heikko vapaakirkollinen identiteetti. Kun olen jälkeenpäin miettinyt mistä tämä asia mahtaisi johtua, olen palannut sanaan ”muisti”.

Muistia tarvitaan paitsi uusien asioiden oppimisessa, myös identiteetin ylläpitämisessä. Muistisairaudet murentavat ihmisen identiteettiä. Muisti siitä mistä tulemme ja keitä olemme antaa meille itseymmärryksen. Tämä on totta yksilöinä ja perheinä, kaupunkeina ja kansakuntina, seurakuntina ja kirkkokuntina.

Uskon että Paholainen pyrkii tuhoamaan, turmelemaan ja vääristelemään historiallista muistia, jotta toistaisimme samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen niin henkilökohtaisessa kuin yhteisöllisessä elämässämme. Vuosisatojen ajan oikean opin lisäksi on kiertänyt vanhoja harhaoppeja erilaisine muunnelmineen ja kiertää yhä tänään ja huomenna. On tärkeää muistaa meitä ennen olleita pyhiä. Yleinen kirkkohistoria on yhteistä perhehistoriaamme. Myös oman kirkkokuntamme Suomen Vapaakirkon historian vaiheista voimme ammentaa paljon oppia. Kukaan muu ei tutki ja arvosta omaa historiaamme, ellemme itse niin tee. Tarvitsemme lisää julkaisuja aiheesta!

Muistamisen tärkeys korostuu erityisesti Valistuksen jälkeisessä modernissa ja postmodernissa ajassa, jossa edistysoptimismi on vallalla. Pyhä Raamattu kehottaa muistamaan mm. Herran suuria tekoja, Israelin eksodusta, Jeesusta Kristusta ja seurakunnan johtajia (5. Mooseksen kirja 24:18; 1. Samuelin kirja 12:242. Timoteuskirje 2:8; Heprealaiskirje 13:7).

Postmodernismissa kaikki on tulkintaa ja puhe nähdään lähinnä vallankäyttönä. Kaiken voi dekonstruioida mieleisekseen, narratiivit voi kääntää halutessaan päälaelleen. Tarvitsemme Jumalan sanan julistusta. Julistukseen kuuluu tietty pelkistäminen ja arvovalta – kaikki ei olekaan (paneeli?)keskustelua. Mikäli emme saa kuulla Herran sanaa, eksymme helposti omaan ihmisviisauteemme.

Pastoraalityön ja ihmiselämän yksi realiteetti on että me tarvitsemme rakkautta. Rakkaus antaa vahvan identiteetin josta käsin voi elää rohkeasti ja ilman turhaa tärkeyttä. Katolinen teologi Henry Nouwen esitti itselleen kysymyksen: ”Kuka minä olen?” Hän vastasi kysymykseensä: ”Olen joku, jota Kristus rakastaa.”

Uskon että mikäli me vapaakirkolliset voisimme löytää syvimmän identiteettimme Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan, tämä voisi tervehdyttää suuresti perheidemme ja seurakuntiemme hengellistä elämää. Rakkaus on paitsi oleellista ihmisyydelle, myöskin Jumalan attribuutti. Pyhässa Kolminaisuudessa on kyse Isän, Pojan ja Pyhän Hengen keskinäisestä pyhästä rakkaussuhteesta, jonka osallisuuteen hän kutsuu luotujaan.

Johannekselainen teologia on Jumalan rakkauden teologiaa. Jos Suomen Vapaakirkossa ja sen elämässä mukaan lukien pastoraalisessa työssä ymmärretään rakkauden vastaanottamisen ja rakkauden antamisen merkitys ja sitä eletään todeksi, vapaaseurakunnilla on todellakin maassamme aidosti tulevaisuutta. Jeesus liittää evankeliumissa Johannes Teologin mukaan Pietarin uudelleen kutsumiseen lampaiden ja karitsoiden ruokkijaksi ja paimeneksi kysymyksen: "Rakastatko sinä minua?" (Johannes 21:15-19).

Lähteet

Apostoliset isät, suomentanut Heikki Koskenniemi
1989 Suomen teologinen kirjallisuusseura.
         Jyväskylä: Gummerus.

Barth, Karl
2007 ”Theology” (alunperin 1934), teoksessa:
         The Christian Theology Reader (toim.) 3.p.
         Oxford: Blackwell.

Barton, John
2000 ”Raamattukritiikki ja raamatun tulkinta” teoksessa:
         Modernin teologian ensyklopedia.
         Helsinki: Kirjapaja.

González, Justo L.
2010 The Story of Christianity, osa 2 – The Reformation to the Present Day 2.p.
         New York: HarperCollins.

Hämäläinen, Kari
http://svl.fi/voiko-seurakunnista-tulla-nykyajan-luostareita/
viitattu 20.4.2022.

Isä Jarmo Hakkarainen
http://www.kosmas.fi/himojen-parantaminen-vaatii-koko-ihmiselaman-ajan/
viitattu 20.4.2022.

Juntunen, Sammeli
2002 Horjuuko kirkon kivijalka.
         Helsinki: Kirjapaja.

Koivunen, Tommi
https://svl.fi/lasnaoloa-ja-jumalan-muuttavaa-voimaa-lattea-slogan-vai-dynaaminen-haaste/
viitattu 20.4.2022.

Ratzinger Joseph (Benedictus XVI)
2008 Jeesus Nasaretilainen.
         Helsinki: Edita.

Scazzero, Peter
2017 Emotionally Healthy Spirituality.
        Grand Rapids, Zondervan.

Verkkonen, Erkki
1991 Aita kaatuu – raja jää.
         Hämeenlinna: Päivä.

Vänttilä, Samuli
https://www.suomenmaa.fi/uutiset/venajan-ortodoksinen-kirkko-tukee-vahvasti-putinin-sotatoimia-nyt-koko-ortodoksista-maailmaa-uhkaa-repeytyminen-kahtia/
viitattu 20.4.2022.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti