Jokunen rivi musiikista

Blues on elämässä särkyneiden ja sielultaan ahdistettujen ihmisten musiikkia. Siinä on myös varsin paljon hengellistä kuvastoa. On rukousta, syntiä, katumusta, enkeleitä, paholaista, Jumalaa ja Kristusta. Jokin tässä genressä on resonoinut vahvasti nuoresta asti. Rehellinen, raaka, paljas ihmisyys. Nuorena poikana blues -addiktioni alkoi todenteolla Eric Claptonin From the Cradle -albumista. Olin sitä ennen kuunnellut ja soitellut kyseisen artistin akustisen Unplugged -albumin biisejä. Mutta From the Cradle jysähti tajuntaani kuin viski. Aluksi sitä oli hieman vaikeaa kuunnella, siinä oli niin voimakas tunnelataus. Mutta kun siihen pääsi sisälle, se oli menoa ilman paluuta.

Kävin nuorena Kuopion musiikkilukiota reilut kolme lukukautta (hieman yli 1 1/2) vuotta. Olen vieläkin kiitollinen edesmenneelle isälleni että sain silloin mahdollisuuden opiskella siellä. Tuona aikana yhteyteni musiikkiin ja kristinuskon Jumalaan syveni (jälkimmäinen on näistä kahdesta huomattavasti tärkeämpi). Minulla oli tuona aikana kolme kitaransoitonopettajaa (toki muitakin musiikinopettajia). Musiikkilukiossa opettavalle Esko Hartikaiselle joskus hieman nauroimme kitaransoiton opiskelijoiden kesken, sillä kun hän improvisoi blues-biisiin, pari ensimmäistä tahtia oli bluesia ja loput jazzia. Joka kerta! Esko osasi parhaiten vanhempaa jazzia, lattaria ja klassista. Toki aika perusteista lähdettiin silloin liikkeelle. Tärkeitä nekin oli oppia. Eskolla oli vuosien kokemusta niiden opettamisesta.

YUP:n kitaristi Jussi Hyyrynen antoi minulle ensin lukion ekan vuoden lopulla yksityistunteja. Kun anelin, että hän tulisi opettamaan musiikkilukioon, hän opetti Hartikaisen rinnalla ainakin yhden lukuvuoden (minua puolisen vuotta, tokalla). Hyyrynen vei soittoani jonkinverran ammattimaisempaan suuntaan. Hän tähdensi mm. metronomin käytön tärkeyttä. Tärkein kitaransoitonopettajani oli kuitenkin legendaarinen kitaraseppä Ollikainen, jolta sain joitakin yksityistunteja. Opin lisää siitä että soittamisessa ei ole kysymys soittotekniikasta tai teoriasta, vaan elämästä. Vaikka teoria ja soittotekniikka antavat pohjaa, niihin keskittyvästä musiikista voi tulla liian "steriiliä". Musiikissa on kyse enemmän taiteesta ja ilmaisusta kuin tiedosta ja osaamisesta. Kysyin kerran häneltä "ajatteletko sooloillessasi sointuja, skaaloja vai yksittäisiä säveliä". Hän vastasi "en vaan sävyjä ja värejä". 

Uskoontultuani minulla oli nuorena jokusen vuoden hihhulivaihe, jolloin kuuntelin ja soitin lähinnä gospelia. Sekin oli musiikillisesti ihan hyvä vaihe, musiikki oli kuitenkin edelleen varsin vahvasti mukana, mm. virret, hengellisen laulukirjan laulut, riparilaulut, Exit, Bass 'n Helen, Juha Tapio (varhaisin tuotanto), HB, Hillsong ja Rebecca St. James. Kun aloin nuorena aikuisena "toipua" hihhuliudesta, aloin kuunnella jälleen myöskin maallista musiikkia. Clapton oli ensimmäisiä artisteja joihin palasin. Kuuntelin aluksi kirjastossa levyjä. Sitten lainasin niitä. Sitten ostin jo levyjä. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin.

Kun olin nuori aikuinen, huomasin, ettei iäkkäämpi sukupolvi ymmärtänyt nuoremman ikäpolven musiikkia. Silloin päättelin, että kun en enää ymmärrä nuoremman polven musiikkia, olen vanha. Olen jo tiennyt olevani vanha muilla kriteereillä. Olen viimein myöntänyt itselleni avoimesti myöskin sen, että en aina enää ymmärrä nuoremman polven musiikkia. Radiosta tulee joskus "jumputusta" (edesmenneen isäni suosima termi), josta en saa oikein mitään tolkkua. En kuitenkaan ajattele, että oma musiikkimakuni olisi objektiivisesti "parempi" ja nuoremman polven "huonompi". Estetiikassa subjektiivinen tulkinta on ratkaisevassa osassa. Tuollaisille arvostelmille ei ole nähdäkseni objektiivisia perusteita. Ei viulukaan ole objektiivisesti parempi soitin kuin banjo. Kyse on mieltymyksistä ja merkityssisällöistä, jotka liitämme niihin. Kyse on myös kielen ymmärtämisestä. Musiikki on kieli. Kukaan ei ymmärrä kaikkia puhuttujakaan kieliä. En kuitenkaan koe ikäkriisiä. Ikääntyminen on luonnollista. Se on todellisuutta jokaiselle elävälle. Soittakoon nuoremmat "jumputusta". Aikanaan tulee vielä heitäkin nuoremmat, joilla on taas puolestaan omat erilaiset makutottumuksensa.

Kun "uudempi" kristillinen musiikki tuli Suomeen, rock oli kirosana seurakunnissa ja hengellinen rock oksymoron. "Gospel" oli terminä kesympi kuin kristillinen rokki, vaikka sillä tarkoitettiin silloin pitkälti samaa. Tämä voi olla syy miksi termi valittiin kuvaamaan kristillistä nuorisomusiikkia. Eihän sellaista musiikkia silti kuitenkaan hyväksytty alkuunkaan seurakunnissa. Jos haluaa lukea todella omituisen kirjan, niin Leo Mellerin Rock on yksi sellainen. Se heijastelee kuitenkin laajemmin 1980-luvun uskovien asenteita. Kaikki sellainen musiikki, mikä on soinut nyt jo vuosikymmeniä kaikkialla, myös seurakunnissa, nähtiin silloin yleisesti saatanallisena eksytyksenä. Ei pelkästään hevirock ja hardrock, vaan myös mm. countryrock ja folkrock. Ajattelen toki että on olemassa ero kristillisen ja ei-kristillisen musiikin välillä. Se ei kuitenkaan liity musiikkityyliin, vaan lyriikoihin ja mielenlaatuun. Eikä ero ole aina selvä ja ilmeinen. Hyväksyn niin "Raskasta joulua", kristillisen räpin, kuin teknoylistyksen. Psalmeissakin on niin kielisoittimia, puhallinsoittimia, kuin lyömäsoittimia. Bluesiakin voi laulaa ja soittaa Kristukselle. "Lord have mercy" toistuu usein blues-lyriikoissa. Riippuu sydämen asenteesta onko se rukousta.