Elämäni tähän asti

Puhe Keuruun vapaasrk:lla su 9.2.2020

Nimeni on Juha Mikkonen. Olen 37-vuotias. Minulle on tärkeää kristinuskon lisäksi luonto, ystävät, läheiset ja rauha. Harrastan soittamista, laulamista, musiikin kuuntelua, lenkkeilyä ja uimista. Luen melko paljon, enimmäkseen kristinuskoon liittyvää kirjallisuutta.

Olen uskonut Jumalaan läpi elämäni. Edesmennyt isoäitini Siiri puhui minulle lapsena Jeesuksesta ja opetti Isä meidän-rukouksen ja siunaamaan ruoan ja kiittämään siitä Jumalaa. Hän lauloi usein hengellisiä lauluja ja rukoili puolestani ja perheeni ja sukuni puolesta.

Molemmat vanhempani ovat luterilaisia. He eivät ole olleet kovin aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, mutta he kunnioittavat kristinuskoa. Äitini käytti minua lapsena joskus seurakunnan kerhossa. Olemme käyneet perheenä muutaman kerran myös joulukirkossa.

Lapsuuttani Savossa Leppävirralla varjosti isäni alkoholin käyttö ja äitini mielenterveysongelmat. Minua kiusattiin koulussa, koska olin lyhyt ja koska toin julki että uskon Jumalaan. Tunnustan että kiusasin joskus itsekin toisia.

Yläasteella kohtasin helluntailaisen koulutyöntekijän nimeltä Kari Korhonen, KK. KK on entinen rikollinen ja narkomaani, joka tuli uskoon vankilassa. Hän teki minuun syvän vaikutuksen sanoillaan ja olemuksellaan. Uskon että se johtui Pyhän Hengen läsnäolosta.

Toinen tärkeä kokemus tuossa iässä oli ripari. Odotin yläasteella rippileiriä, sillä isoveljeni oli pitänyt siitä. Pidin rippikoulusta todella. Ajattelin että Leppävirran ev. lut. seurakunnan leirikeskus Harjula on maailman paras paikka kasvavalle nuorelle - siellä saa niin ruumiin kuin hengen ravintoa. Lähdin isoskoulutukseen ja se hieman tiivisti seurakuntayhteyttäni.

Olin isosena leirillä, kun sain kuulla, että minut on hyväksytty Kuopion musiikkilukion opiskelijaksi. Olin samaan aikaan iloinen ja huolissani – miten käy suhteeni seurakuntaan jatkossa? Avauduin tästä leiri-isännälleni Miikalle. Hän rohkaisi lähtemään rohkeasti mukaan seurakunnan toimintaan. Näin ajattelin tehdä.

Kuitenkaan Kuopioon muuttoni jälkeen en saanut kerättyä riittävästi rohkeutta. Rukoilin Jumalalta apua. Meni pari päivää ja postilaatikkoon tuli kirje, että Puijon ev. lut. seurakunnan nuoret vierailevat opiskelija-asunnoissa. Pidin sitä rukousvastauksena. Kun he tulivat käymään, pari uskovaa tyttöä, otin heidät ystävällisesti vastaan, taisin olla ensimmäinen. He pyysivät minua mukaan nuorteniltaan ja lupailin että tulisin. Se kuitenkin jäi puheeksi.

Kun aikaa kului hieman, rukoilin uudestaan apua Jumalalta. Pian sen jälkeen musiikkilukion uskovaiset kutsuivat minut mukaan lukiomme raamattupiiriin. Siellä kävi nuoria useammasta eri seurakunnista. Kokoonnuimme kodeissa, joimme teetä, juttelimme, luimme Raamattua, lauloimme ja rukoilimme.

Tutustuin siellä helluntailaiseen opiskelukaveriini Juhaniin. Meistä tuli ystäviä. Hän pyysi minua mukaan helluntaiseurakunnalle ja sanoi, että siellä käy myös kitaristi nimeltä Pasi. Soitimme yhdessä. Pasi pyysi minua mukaan rukouskokoukseen. Kuulin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni kielilläpuhumista. Olin siitä jonkin verran hämmentynyt. Pasi selitti, mitä Raamatussa opetetaan aiheesta. Kun menin kotiini, avasin rippikoulusta saamani Uuden testamentin. Se avautui Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen luvusta 12 tai 14. Siellä puhutaan samoista asioista, joista Pasi oli puhunut. Pidin sitä merkkinä.

Kuitenkin jokin minussa vastusti uskoa ja Jumalan kutsua. Jätin seurakunnassa käymisen ja aloin lukea zen-buddhalaisuudesta. Koulussa törmäsin ateistisiin teorioihin elämänsynnystä ja uskonnosta. Yritin muodostaa jonkinlaista yhdistelmää ateismista, buddhalaisuudesta ja kristinuskosta. Otin myös välillä hieman reilummin alkoholia.

Kesällä olin toista kertaa isosena rippileirillä Leppävirralla. Tein silloin päätöksen, että luen Uuden testamentin läpi, ja että käyn helluntaiseurakunnan nuortenillassa. Kun lukion toinen vuosi alkoi, aloin lukea Uutta testamenttia ja käydä uudelleen raamattupiirissä. Juhani antoi minulle lainaksi Päivän kustantaman Nicky Gumbelin kirjan Hyvä kysymys! - Käytännöllinen johdanto kristinuskoon.

Minulle alkoi selvitä, että Jeesus Nasaretilainen on enemmän kuin kauan elänyt uskonnollinen opettaja. Aloin vakuuttua siitä, että hän on ristillä kuollut ja ylösnoussut Jumalan Poika. Uskoni Raamatun historialliseen luotettavuuteen alkoi myös löytyä uudelleen.

Eräänä joulukuun lauantai-iltana 1999 olin mukana helluntaiseurakunnan nuortenillassa. Sanoin nuoriso-ohjaajalle pienryhmässä "Jumala on näyttänyt minulle viime aikoina asioita, tahdon antaa koko elämäni Jeesukselle ja pyydän, että Jumala täyttäisi minut Hengellään". Nuoriso-ohjaaja, Tommi Suonpää, rukoili puolestani.

Tajusin, että olen tehnyt niin paljon syntiä, että ansaitsen kadotuksen. Tajusin myös, että Jeesus on Jumala joka on kantanut syntieni rangaistuksen ristille. Näin kuinka vieressä istuvan kaverini Pasin ristittyjen käsien välistä leimahti liekki. Ahdistus väistyi. Minulle tuli tosi hyvä olo. Kirkkaus, rauha ja rakkaus täytti minut. Tajusin, että olen Jumalan lapsi ja että toiset uskovat ovat veljiäni ja sisariani.

Kotona jatkoin Nicky Gumbelin kirjan lukemista, olin kohdassa "he kokivat Pyhän Hengen voiman". Luin, että toisetkin kristityt ovat kokeneet samankaltaista, kuten näkyjä liekeistä ja lämpöä kehossa. Seuraavana päivänä en tehnyt juuri mitään muuta, kuin luin Raamattua. Tuntui, että teksti alkoi avautua ihan uudella tavalla. Maanantaina kun menin kouluun, minulta kysyttiin "mitä on tapahtunut", "sinähän säteilet". Sanoin "olen tullut uskoon". Jokunen kuukausi tästä sain kielilläpuhumisen lahjan ja kävin kasteella. Aloin myös kokea kutsua hengelliseen työhön.

On hieman ristiriitaista että samaan aikaan olin tosi onnellinen siitä mitä olin löytänyt ja että sairastuin masennukseen. Vanhempani olivat minusta huolissaan ja päätimme että muutan takaisin Leppävirralle. Masentuneena minusta tuntui välillä siltä, etten saa käytyä lukiota loppuun tai kykene työelämään. Minulla oli kuitenkin halu toipua ja aloin käydä terapiassa. Oli helpottavaa puhua vaikeista kokemuksistani. Se helpotti.

Terapeuttini Matti ei ollut uskovainen, mutta hän oli kypsä ja arvoiltaan terve mies. Hän oli myötätuntoinen kuuntelija. Hän teki hyviä kysymyksiä ja haastoi sopivasti. Terapia-jakson lopussa hän sanoi, että toipumiseni oli edennyt ihanteellisesti. Rukoilin ennen terapiakäyntejä että Jumala auttaisi minua terapeuttini kautta. Toipumiseni kannalta oli hyvin tärkeää myös vanhempieni, sisarusteni, ystävieni ja seurakunnan tuki.

Leppävirran lukiosta ylioppilaaksi valmistuttua opiskelin kiinteistönhoitajaksi ammattikoulussa Joensuussa. Halusin silloin henkisesti kevyemmän ammatin. Toimin kiinteistönhoitajana Leppävirran kunnalla sekä puistotyöntekijänä ja suntiona Leppävirran ev.lut. seurakunnalla.

Ystäväni niin helluntaiseurakunnassa kuin luterilaisessa seurakunnassa kannustivat minua kouluttautumaan hengelliseen työhön. Olin ollut aktiivisesti mukana seurakunnallisessa vapaaehtoistoiminnassa ja koin edelleen sisäistä kutsua. Myös lähisukulaiset suhtautuivat myönteisesti haluuni opiskella alalle.

Haaveilin opinnoista Suomen teologisessa opistossa joitakin vuosia ennen kuin hain sinne opiskelijaksi. Se lähti siitä että tein internet hakuja. Sieltä nousi vapaakirkollisuus ja teologinen opisto. Minulla oli kolme vaihtoehtoa mihin hakea: Suomen teologinen opisto, Iso Kirja ja Joensuun yliopisto. Teologinen opisto oli ensimmäisellä sijalla. Tulin valituksi.

Ehkä parasta opistossa oli yhteisöllisyys. Opiskelin Santalan aikaan, en vielä Tampereella. Oli hienoa saada saman henkisiä ystäviä. Myös Raamattuun sitoutunut opetus antoi tosi paljon. Opiskeluaikanani liityin Raaseporin vapaaseurakuntaan. Toimin siellä myös vanhimmistossa. Vapaakirkko tuntui kotoisalta. Olin ollut siihen asti puoliksi helluntailainen ja puoliksi luterilainen – siis jo melkein vapaakirkollinen.

Opiston jälkeen olin Hangon katulähetyksellä kesätöissä toiminnanohjaajana. 2015 minut valittiin Viitasaaren vapaasrk:n työntekijäksi. Työsuhteeni Viitasaarella päättyi vuoden 2019 lopussa. Asuin Viitasaarella tasan 4 vuotta. Vuodet olivat haastavia, mutta samalla kasvattavia.

Sairastuin Viitasaarella työuupumukseen. Päätös sairaslomalle jäämisestä ja työsuhteen päättämisestä ei ollut ihan helppo, mutta koen että se oli kuitenkin oikea päätös. Oma hyvinvointi on tärkeää asettaa etusijalle. Haaveilen yhä seurakuntatyössä. Ehkä ensi kerralla olen aikuisempi ja osaan asettaa paremmin rajoja.

Muutin tänne Keuruulle viime loka-marraskuun taitteessa. Aion pyrkiä lähitulevaisuudessa Isoon Kirjaan jatkamaan teologian opintojani. Hieman jo suunnittelen päättötyötäni ja olen hankkinut hieman kirjallisuutta siihen. Se liittyy herätyskristilliseen oppiin Raamatusta.

Syvin kutsumukseni ja identiteettini ei ole olla pastori tai teologi. Olen ennen kaikkea ihminen, Jumalan kuvakseen luoma, syntiin langennut, mutta Kristuksen lunastama. Koen usein arvottomuutta Jumalan valtakuntaan ja Hänen valtakuntansa työhön. Kyse ei kuitenkaan ole meidän kelvollisuudesta tai kelvottomuudesta vaan Jumalan rakkaudesta, Kristuksen täytetystä työstä ja Pyhän Hengen elämää muuttavasta voimasta. Uskon että Jumala johdattaa tulevaisuudessa niin kuin hän on johdattanut tähänkin asti. Saan olla ja saamme kaikki olla ja elää Taivaallisen Isämme rakkaina lapsina.

Olkaa siunatut!