Raamattu, kristillinen elämä ja teologia - vapaakirkollisia näkökulmia

Tässä kirjoituksessa on otteita julkaisusta

Raamattu, kristillinen elämä ja teologia: Luterilaisia ja vapaakirkollisia näkökulmia.

Tomi Karttunen (toim.) Kirkkohallitus, Helsinki 2023.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen Vapaakirkko ovat käyneet virallista oppikeskustelua jo vuosikymmeniä.

Tässä julkaisussa Vapaakirkkoa ovat virallisesti edustaneet kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen, Hämeenlinnan vapaaseurakunnan johtava pastori Arto Kortemaa, Suomen teologisen opiston rehtori Timo Lehikoinen sekä Suomen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja Jaakko Pihlajamäki.

Luterilaista kirkkoa on edustanut näissä keskusteluissa piispa Bo-Göran Åstrand (pj.), Timo Helenius, Marko Sagulin, Ulla Saunaluoma ja dosentti Tomi Karttunen (neuvottelukunnan siht.).

Olen editoinut hyvin kevyesti julkaisun ulkoasuun liittyviä pieniä yksityiskohtia. Julkaisussa on myös Suomen ev.lut. kirkon kantoja sekä ev.lut. kirkon ja Vapaakirkon yhdessä lausumia kantoja. Seuraavat lainaukset rajoittuvat kuitenkin ainoastaan Suomen Vapaakirkon virallisten edustajien kantoihin. Alkuperäinen teksti löytyy täältä (viitattu 22.4.2023). Julkaisu on julkisesti saatavilla.

sivut 8-13:

1. Raamattu uskon ja kristillisen opin perustana

Vapaakirkollinen näkökulma Raamattuun

Kansainvälisen vapaakirkollisen liikkeen raamattukäsitys muotoutui 1800-luvulla tapahtuneiden herätysten jälkimainingeissa. Näitä vapaakirkollisen liikkeen kehittymisen kannalta merkittäviä herätyksen alueita oli erityisesti Sveitsissä, Saksassa, Pohjoismaissa sekä Yhdysvalloissa. Vaikka kullakin alueella oli omat herätyksen ominaispiirteensä, oli kysymys seurakunnan jäsenyydestä toistuvasti esillä. Walter Persson kuvaa, kuinka useat herätysten aikana uskoon tulleet näkivät vaikeaksi osallistua samaan ehtoollispöytään uskosta osattomien valtakirkkojen jäsenten kanssa. Pian he muodostivatkin omia, erityisesti uskoville tarkoitettuja kokoontumisia, joissa Herran ateriaa nautittiin. Tämä nähtiin Uuden testamentin mukaisena seurakuntakäsityksenä. Myöhemmin nämä kokoontumiset järjestäytyivätkin paikallisiksi seurakunniksi. Seurakunnissa Raamattu, ”Jumalan Sana”, oli ainoa arvovaltainen perusta opille ja elämälle. (1.) Sen todettiin olevan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt, jota kunkin Jeesuksen seuraajan tuli noudattaa.

Vapaakirkollisen liikkeen raamattunäkemykseen on alusta alkaen liittynyt ”tulkinnan vapaus” tietyin rajoituksin. Kullakin seurakunnan jäsenellä oli vapaus lukea ja tulkita Raamattua ”hyvällä omallatunnolla ja Pyhän Hengen ohjauksessa”. Tämän periaatteen oletettiin johtavan ”harmoniaan seurakunnan sisällä”. Tulkinnan tuli olla ”seurakuntaa rakentavaa”. (2.) Tulkinnan vapaus ei tarkoittanut esimerkiksi sitä, että kristinuskon klassisia perusfundamentteja olisi ollut soveliasta alkaa epäilemään, saati muuttamaan. Itsenäistä Raamatun tutkistelua on pidetty korkeassa arvossa vapaakirkollisen liikkeen alkuajoista lähtien. (3.) Tähän kutsutaan itse kutakin, kunhan yksilö ymmärtää Raamatun arvovaltaisen aseman Jumalan Sanana.

Raamattu Suomen Vapaakirkon tunnustuksessa

Kansainvälisen vapaakirkollisen liikkeen alkuaikojen raamattukäsityksen tunnuspiirteet ja painotukset ovat vaikuttaneet myös Suomen Vapaakirkon näkemyksen muotoutumiseen Raamatun merkityksestä uskon ja kristillisen opin perustana. Esimerkiksi ”seurakuntatotuuden” tutkiminen Raamatusta johti 1800-luvun loppupuolella siihen päätelmään, että uudestisyntyneistä, henkilökohtaisesti suhteensa Jumalaan ratkaisseista yksilöistä koostuva yhteisö on nähtävissä uusitestamentillisena seurakuntanäkemyksenä. (4.) Opillisissa kysymyksissä Raamatun tutkiminen oli korvaamatonta, joskin etenkin alkuaikoina opilliset kysymykset nousivat lähinnä yhteisöelämän käytännön tilanteista. Tällaisia olivat erityisesti edellä mainitut seurakuntanäkemys ja ehtoollinen sekä kaste.

1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä Suomen vapaakirkollista herätystä ravisteli ns. ”synnittömyysliike”, joka pakotti nuorta herätysliikettä ottamaan kantaa pyhityksen olemukseen. Olemmeko jo täydellisiä, taivaallisessa olotilassa? (5.) Lehto ei esitä vapaakirkollisen liikkeen laatineen Raamattuun pohjautuvia opillisia reaktioita synnittömyysliikettä kohtaan. Hän tyytyy toteamaan, että ”seulomisaikojen keskellä vapaakirkollisuuden oli tiukennettava järjestystään.” (6.) Samoihin aikoihin alkoivat ensimmäiset vapaakirkolliset saarnaajakoulut Suomessa, ensin Kemiössä, sittemmin Helsingissä.

Järjestäytyminen kirkkokunnaksi tapahtui uskonnonvapauslain säätämisen myötä vuonna 1923. Tuolloin laaditussa Vapaakirkon tunnustuksessa Raamatun merkitys tulee ilmi useassa kohdassa:

1. Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.
2. Raamattu, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjat, jotka me uskomme olevan Pyhän Hengen johtamien ihmisten kirjoittamat, määrää yksin meidän uskomme ohjeen, jonka mukaan kaikki oppi ja elämä seurakunnassa on hyväksyttävä tai hyljättävä.
3. Toteuttaaksemme sitä kristillisen yhteyden aatetta, jota Uusi testamentti esittää, emme seurakuntayhteyden määrääjäksi pane muuta kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tämän uskon tunnustamisen ihmisten edessä.
4. Tähän yhtyen olemme liittyneet seurakunniksi toteuttaaksemme raamatullista seurakuntaelämää ja toimiaksemme kristillisen vakaumuksen mukaisesti ja sen puolesta. (7.)

Tunnustus nostaa esiin useita edellä mainittuja, varhaisen vapaakirkollisen herätyksen raamattukäsityksen piirteitä. Näitä ovat esimerkiksi Raamatun arvovalta, Raamattu henkilökohtainen uskon määrittäjänä sekä Uuden testamentin esittämä seurakuntakäsitys ja raamatullinen seurakuntaelämä.

Tunnustus painottaa Raamatun jumalallista ja inhimillistä luonnetta. Se on ihmisten kirjoittama ja syntynyt huomattavan pitkän ajan kuluessa erilaisissa olosuhteissa ja erilaisten kulttuurien keskellä. Uuden testamentin osalta ajanjakso on toki melko lyhyt ja keskittyy ensimmäisen vuosisadan raamiin. Kirjoituksissa ilmenevät kirjoittajien kieli, persoonallisuudet, erilaiset kirjallisuuden tyylit ja niissä on huomioitu ensisijaisten vastaanottajien tilanne. Ne ovat kirjoitettu oman aikansa tarpeisiin.

Samalla kun todetaan ihmisten kirjoittaneen Raamatun, ilmaistaan sen tapahtuneen Pyhän Hengen johtamana. Jumala on vaikuttanut kirjoitusten syntyyn ja tehnyt sen erityisellä tavalla, joka asettaa kyseiset kirjoitukset omaan ylivertaiseen kategoriaansa. Vapaakirkollisuudessa ei ajatella Raamatun olevan vain oman aikansa ihmisten uskonnollisten ja Jumalaan liittyvien kokemusten ja ajatusten kuvausta ja siten rinnastettavissa muiden aikakausien vastaaviin teksteihin, vaan Raamattu ymmärretään ainutlaatuiseksi ilmoitukseksi Jumalalta itseltään. Tämän perusteluna Uuden testamentin teksteistä mainitaan erityisesti 2.Tim.3:16, jonka mukaan Raamattu on ”Jumalan henkäisemä”, sekä 2.Piet.1:20–21, jonka mukaan ”Pyhän Hengen johtamat ihmiset ovat puhuneet sen, minkä ovat Jumalalta saaneet”.

Vapaakirkon tunnustus painottaa myös apostolisen uskontunnustuksen merkitystä. Apostolinen uskontunnustus kiteyttää olennaisia asioita Raamatun sisällöstä. Sitä saatetaan toisinaan lukea Vapaakirkon jumalanpalveluksissa rukouksena. Vapaakirkossa painotetaan ykseyttä evankeliumin ydinasioissa ja toisaalta tulkinnanvaraisuutta esimerkiksi kulttuurisissa asioissa. Tällöin kunnioitetaan omantunnon vapautta. Ytimessä ovat luovuttamattomat asiat, joita apostolinen uskontunnustus kiteyttää.

Historiallis-kieliopillis-kontekstuaalinen Raamatun tulkinta

Suomen teologinen opisto kouluttaa Suomen Vapaakirkon seurakuntien pastorit ja muut työntekijät. Sen tarjoama teologinen koulutus painottaa historiallis-kieliopillis-kontekstuaalista hermeneutiikkaa. Johtoajatuksena on, että Raamatun arvovallan tunnustava henkilö suhtautuu tekstin tulkintaan riittävällä vakavuudella. Tähän kuuluu Raamatun tekstin välittömän historiallisen tilanteen, tekstin kieliopillisten piirteiden sekä tekstiä koskevan asiayhteyden huomioiminen. Raamatun teksti ei ole lukijan, eikä etenkään seurakunnan pastorin avoin temmellyskenttä, jonka kautta hän voi tehdä omista intresseistä lähteneitä, tekstiyhteydestä irrotettuja tulkintaratkaisuja. Tulkintaa ohjaavat edellä mainitut hermeneutiikan piirteet ja tulkitsijan raamattunäkemys.

Raamattu, kristillinen elämä ja teologia. Luterilaisia ja vapaakirkollisia näkökulmia Raamatun tekstin luonnetta kuvaavat sen tilannesidonnaisuus ja sanoman sovellettu ajattomuus. Tekstin merkityksen meille ymmärrämme parhaiten, kun oivallamme sen merkityksen ensimmäisille vastaanottajille.

Ehdollistamme tekstin sovelluksen omaan aikaamme siihen, mitä se merkitsi ensimmäisille vastaanottajille. Raamatun olemukselle ja arvovallalle uskollinen tulkitsija pysyy vapaakirkollisen näkemyksen mukaan uskollisena tekstin kirjoittajalle ja hänen tarkoitteelleen, tekstille tämän tarkoitteen välittäjänä ja itselleen tekstin tulkitsijana ja soveltajana. Tekstiä ei tule tulkita allegorisesti, ellei teksti itsessään anna selkeitä viitteitä siitä, että niin tulisi toimia.

Jumalan Sana - Kristus

Vapaakirkollista teologista ajattelua kuvastaa osuvasti Heprealaiskirjeen
teksti (1:1–3):

”Jumala puhui muinoin monesti ja monin tavoin isille profeettojen kautta. Näinä viimeisinä päivinä hän on puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka kautta hän myös on luonut maailmat. Poika on Jumalan kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on istuutunut Majesteetin oikealle puolelle korkeuksissa.” (Heprealaisille 1:1–3 RK)

Jumala on puhunut Israelin kansan historian kautta ja sen profeettojen kautta. Tämä on Jumalan toimesta taltioitu Vanhan testamentin kirjoihin. Tuonkin puheen keskiössä on Jumalan rakastava suunnitelma pelastaa syntiin langenneet Poikansa sovitustyön kautta. Jumalan Pojassa yhdistyy kaikki, niin luominen kuin lunastus kuin uusi maailma Jumalan täydessä hallinnassa.

Jumalan Sana on hänen Poikansa, Jeesus, joka on ihmisten Pelastaja. Jumalan ilmoitus (puhe, sana) on täydellinen Jeesuksessa. Vanhan testamentin kirjoitukset todistavat Messiaasta ja siten Jumalan puhe kuuluu niissä kirkkaana. Tässä mielessä Vanhan ja Uuden testamentin välillä ei ole eroa. Ne julistavat Kristusta.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja ottaa esiin myös Jeesuksen valitsemien apostolien välittämän Jumalan sanan: ”...kuinka me voisimme päästä pakoon, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta, jonka itse Herra Raamattu ensiksi julisti? Ne, jotka sen kuulivat, vahvistivat ja välittivät sen meille, kun Jumala yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä, ihmeillä ja monenlaisilla väkevillä teoilla, jakamalla Pyhää Henkeä tahtonsa mukaan”(Hepr.2:3–4 RK).

Silminnäkijöiden ja Jeesuksen ylösnousemuksen todistajat välittivät eteenpäin saman sanoman ”suuresta pelastuksesta”, jonka Jeesus Kristus itse oli julistanut. Tämä oli vahvistettu Pyhän Hengen kautta. Jumala Sana on Kristus ja hänestä todistavat Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset. Profeetat ja apostolit.

Jumalan puheen johdonmukaisuus ja yhtenäisyys ilmenee apostoleista viimeisimmän, Paavalin kautta. Galatalaiskirjeensä alussa hän väittää saaneensa apostolinviran suoraan Jumalalta, ilman inhimillisiä välikäsiä. Samoin hän väittää saaneensa julistamansa ja opettamansa evankeliumin suoraan Jeesukselta, ilmestyksen kautta, ilman inhimillisiä välikäsiä (hän korostetusti kertoo, ettei lähtenyt Jerusalemiin muiden apostoleiden luokse kohdattuaan ylösnousseen Kristuksen). Paavalin kautta taas on saatu suuri osa Uuden testamentin sisällöstä. Paavalin julistuksen ja opetuksen sisältö on hänen oman väitteensä mukaan peräisin suoraan Jumalalta itseltään, paitsi muutamissa (harvoissa) kohdin, joissa hän mainitsee kirjoittavansa oman mielipiteensä, josta hänellä ei ole Herran sanaa.

Vapaakirkollisuudessa apostolinen jatkumo ei liity ihmiseltä toiselle siirtyvänä viran ketjuna, vaan ennen kaikkea apostolien välityksellä saadun evankeliumin jatkumona. Kaikkea ja kaikkien toimintaa pitää arvioida Raamatun sanan avulla, ”hyväksyä tai hyljätä”, kuten Vapaakirkon tunnustus sanoo. Koska kaikki olemme oppilaita kuunnellessamme Jumalaa, tarvitsemme jatkuvaa Pyhän Hengen apua sekä Raamatun opetusten äärellä että osallisina uskon kautta Kristuksesta yhdessä toisten Jumalan lasten kanssa.

sivut 20-21:

Vapaakirkollisia näkökulmia lain ja evankeliumin teemaan

Vapaakirkossa ei ole suoranaisesti tematisoitu luterilaiseen tapaan käsitystä lain ja evankeliumin julistamisesta. 1970-luvulla oli kuitenkin vapaakirkollisessa julistuksessa vielä voimakkaasti esillä lain julistus ja sitä kautta synnintunto ja vapautus siitä. Näyttää kuitenkin siltä, että lain saarna julistuksessa on tällä hetkellä vähäisempää kuin 70–80-luvulla. Voidaan kysyä, olisiko evankeliumin julistamisen ohella syytä julistaa enemmän myös lakia? Julistuksessa on Vapaakirkossa selvä paino armon ja toivon puolella, ei suinkaan ihmisten ahdistamisessa. Pidetään esillä rakastavaa Kristusta. Selvä muutos on tapahtunut. Tämä ilmenee yleisesti eri kirkkokuntien julistuksessa. Mielikuvissa ja esimerkiksi some-keskusteluissa sanotaan, että ”Raamatulla lyödään päähän”, vaikka yleisen kokemuksen mukaan sitä ei myöskään Vapaakirkon seurakunnissa reaalitodellisuudessa nykyisin tapahdu.

Jos julistetaan Raamattua kattavasti, on toisaalta Jumalan pyhä tahto, joka kumpuaa hänen olemuksestaan ja on väistämättä olemassa. Kun Raamattu punaisena lankana toisaalta julistaa Kristusta, siihen on armo sisään rakennettuna. Vapaakirkkolaisina emme aina tuo riittävän vahvasti esiin sanomaa armosta Kristuksessa. Meillä on paikoitellen painottunut liikaa vaatimus. Ongelmana on, että jää päälle vaatimus myös Kristuksen vastaan ottaneelle, uskoon tulleelle, kelvollisuuden ja hyväksynnän ehtona. Tämä nakertaa evankeliumin ja armon arvovaltaa. Olemme kuitenkin menneet tässä kohdassa eteenpäin.

sivut 23-27:

2. Uskonelämä ja sen hoitaminen seurakuntaelämän todellisuudessa sekä teologian merkitys päätöksenteossa

Vapaakirkollinen näkökulma kristittynä elämiseen

Sydämen usko Jeesukseen jäsenyyden peruskriteerinä

Koska ihminen on synteihinsä kuollut, täytyy hänet herättää uuteen elämään. Hänen täytyy syntyä uudelleen. Jumala saa tämän aikaan evankeliumin sanoman ja Pyhän Hengen vaikutuksen kautta. Evankeliumi on hyvä uutinen Vapahtajasta ja se kertoo Jeesuksen kuolemasta syntien edestä, hautaamisesta, ylösnousemuksesta ja sen osoittamisesta hänen ilmestyttyään elävänä valituille todistajille. Tämä kaikki tapahtui Vanhan testamentin kirjoitusten mukaisesti. Isän Jumalan rakkaus ilmestyi Jumalan Pojan inkarnaatiossa ja se saavutti huippunsa Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Ylösnousseen palattua Isänsä luokse taivaaseen annettiin Pyhä Henki Kristuksen seurakunnalle ja hän vaikuttaa maailmassa todistaen evankeliumin totuudesta ja voimasta.

Kun ihminen kuulee evankeliumin ja Jumala avaa hänen sydämensä, voi ihminen ottaa sen vastaan. Voidaan ajatella sydämen uskon olevan vastine Jumalan tekoon. Jumala toimii evankeliumin ja Henkensä kautta, ihminen reagoi siihen. Uskon voima on Jumalan ja tulee esille ihmisen asettaessa luottamuksensa evankeliumin lupaukseen Kristuksessa. Niinpä uudestisyntymä ja sen myötä saatu usko Jeesukseen on tiedostettua ja ihminen voi sen tunnustaa. Kyseessä on kokonaisvaltainen ja henkilökohtainen kohtaaminen Jumalan kanssa, jonka vaikutuksesta ihmisestä on tullut Jumalan lapsi ja Kristuksen perillinen.

Koska Jumala toimii evankeliumin sanoman ja siihen liittyvän Pyhän Hengen todistuksen kautta, on ensiarvoisen tärkeää julistaa ja viestiä evankeliumi. Se sisältää Jumalan kutsun ja kehotuksen. Jumala kehottaa syntistä kääntymään ja uskomaan evankeliumin. Hän kutsuu yhteyteensä. Evankeliumi edellyttää kannanottoa, siihen tulee reagoida. Vaikka termiin ”ratkaisukristillisyys” sisältyy negatiivisia mielleyhtymiä, sen voi vapaakirkollisuudessa ymmärtää myös elämisenä Jumalan puoleen kääntyneenä. Se ei silloin korosta pelkästään jotakin yksittäistä hetkeä elämässä, vaan tietoista kääntymistä Vapahtajan puoleen ja hänen tuntemisensa lisääntymistä koko elämän osalta.

Vapaakirkon tunnustuksessa ilmaistaan vapaakirkollinen ymmärrys kristityn tarkoituksesta ja tehtävästä: ”Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.” Evankeliumin levittäminen ja lähimmäisten palveleminen ovat vapaakirkollisen liikkeen alusta saakka olleet keskiössä. Ja koska evankeliumi on Jumalan voima, odotetaan sen seurauksena ihmisten kääntyvän ja uskovan.

Jumalan kohtaaminen ja uskon syntyminen liittävät uskovan myös Jumalan perheen yhteyteen. Tällainen yhteys ilmenee konkreettisesti osallisuutena paikallisessa seurakunnassa, jossa jaetaan elämä ja usko toisten Jeesuksen opetuslasten kanssa. Niinpä vapaakirkollisuuteen kuului jo varhaisista päivistä seurakuntayhteisöjen muodostuminen paikkakunnille, jossa herätystä tapahtui ihmisten sydämissä. Vapaakirkon tunnustukseen asia kirjattiin seuraavasti: ”Olemme liittyneet seurakunniksi toteuttaaksemme raamatullista seurakuntaelämää ja toimiaksemme kristillisen vakaumuksen mukaisesti ja sen puolesta.”

Edellä mainittu teologinen ymmärrys uudestisyntymisestä ja uskosta on muodostunut perustaksi seurakunnan jäsenyydelle. Seurakunnan muodostavat ne, jotka ovat syntyneet Jumalan lapsiksi. Vapaakirkon tunnustus sanoo ytimekkäästi, että ”emme seurakuntayhteyden määrääjäksi pane muuta kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tämän uskon tunnustamisen ihmisten edessä”. Samalla tämä tarkoittaa, että Kristuksen seurakunta on rajallinen, eivätkä kaikki siihen kuulu. Uskovien seurakunta tarkoittaa yhteisöä, jossa Jumalan vaikuttama usko Kristukseen yhdistää sen jäsenet. Henkilön omaa vakaumusta tulee kunnioittaa myös siten, että jos hän oman tunnustuksensa mukaisesti ei usko Jeesukseen Jumalan Poikana, Vapahtajana ja Herrana, hän ei silloin ole kristillisen seurakunnan jäsen.

Evankeliumi, Pyhä Henki ja usko sydämessä liittävät ihmisen osallisuuteen Kristuksen kanssa. Tämä hengellinen todellisuus merkitsee upottautumista Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. Sen seurauksena ihminen tunnustaa Jeesuksen Herrakseen. Tapahtuu ”sydämen ympärileikkaus Hengessä”: Jeesuksen kuolemasta tulee vanhan ihmisen kuolema ja Kristuksen ylösnousemuksesta uuden ihmisen uusi elämä.

Oleellista on osallisuus Jumalan Hengestä, osallisuus Kristuksesta. Tämä yhdistää kaikkia seurakunnan jäseniä, jotka ovat ”yhdessä Hengessä kastettu yhdeksi ruumiiksi ja ovat kaikki saaneet juoda samaa Henkeä”. Uudestisyntymää voi tässä valossa pitää Hengen kasteena, tai Paavalin toista kielikuvaa käyttäen Hengen saamisena, juomisena.

Kaste vedessä ei siten ole Vapaakirkossa sellaisenaan Jumalan armon välittäjä. Sitä ei myöskään tunnustuksessa mainita määrääväksi tekijäksi seurakunnan jäsenyyden suhteen. Se kuuluu Kristuksen itsensä asettamiin ”pyhiin toimituksiin”, joka ehtoollisen vieton rinnalla on oleellinen osa seurakunnan ja siten seurakuntalaisen ja Jeesuksen opetuslapsen elämää. Vesikaste on sen hengellisen todellisuuden konkreettinen toteutus, jossa ihminen upotetaan täyteen kohtalonyhteyteen Kristuksen kanssa. Vapaakirkossa kastetta edeltää uskon tunnustaminen, koska tahdotaan painottaa kastetta Hengessä ja Hengen vaikutusta sydämessä. Vesikaste kuuluu siten Jumalan uudestisynnyttävän voiman kohdanneelle, joka tätä uskoa tunnustaen seuraa Jeesusta.

Jäsenyys ja raamatullinen seurakuntaelämä

Seurakunnan jäsenyys edellyttää henkilön omaa harkintaa ja tahdon ilmaisua. Seurakunnan vanhimmisto hyväksyy uudet jäsenet, jotka sitten siunataan seurakunnan keskellä yhteisöön. Tällainen prosessi edellyttää riittävää tutustumista, puolin ja toisin. Vanhimmiston tehtävänä on siinä määrin tutustua jäsenyyteen pyrkivään, että yhdessä voidaan vakuuttua uskosta sydämessä. Jäsenyyteen pyrkivän tulee riittävästi tutustua seurakuntaan voidakseen liittyä sen jäseneksi ja tullakseen mukaan seurakunnan osaksi. Tavoitteena on nähdä Jeesuksen seuraaminen prosessina, jossa jokainen seurakunnan jäsen on matkalla ja oppimassa lisää. Käytännössä jännitteitä on syntynyt sen suhteen, mitä uskovalta voidaan odottaa ja edellyttää. Evankeliumin mukainen elämä saatetaan nähdä jonkinlaisen moraalikoodiston toteuttamisena ja yhteisön sosiaalinen paine ja odotukset muodostuvat taakaksi. Pahimmillaan tällainen voi johtaa mielivaltaiseen seurakuntakuriin, jopa seurakunnan jäsenyydestä erottamiseen tai muunlaiseen rajaamiseen.

Raamatun tulkinta tapahtuu viime kädessä paikallisessa seurakunnassa. Se voi mahdollistaa yhteisen oppimisen ja rikastuttavan matkan Jumalan sanan ohjaamana. Se voi myös, valitettavasti, johtaa ahdasmielisiin ja sattumanvaraisiin tulkintoihin, joissa Raamattua käytetään kapea-alaisesti ja jopa pelkästään omien näkemysten ajamiseen. Raamatun tasapainoinen tulkinta edellyttää koeteltujen tulkinnan periaatteiden hallintaa ja Raamatun kirjoitusten oikeaa hahmottamista. Vapaakirkon maallikkoliikkeen luonne tuo tähän haasteita. Ovathan useat seurakunnat maallikkojohtoisia ja Raamatun julistus ja opetus tapahtuu henkilöiden toimesta, joilla ei ole teologista koulutusta. Vapaakirkollisuuteen kuuluu kuitenkin usko Jumalaan, joka vaikuttaa rukoilevassa yhteisössä ja joka itse paimentaa seurakuntaansa.

Vapaakirkollisuudessa ei aina ole osattu erottaa toisistaan evankeliumia ja toisaalta evankeliumin seurauksia. Evankeliumi kertoo siitä, mitä Jumala teki Poikansa kautta syntisten edestä ja heidän hyväkseen. Siihen ei tule lisätä muuta. Samalla on totta, että evankeliumilla on seurauksensa. Se alkaa vaikuttaa uskovan sydämestä käsin ja muokata elämää kokonaisvaltaisella tavalla. Tapahtuu muutosta, esimerkiksi elämäntavoissa ja eettisissä valinnoissa. Jos seurauksista tehdään osa evankeliumia itseään, vaarantuu evankeliumin ilo ja vapaus. Mutta jos evankeliumi säilyisi Kristus-keskeisenä ja sen ohjaama elämä pysyisi prosessina, jossa opetellaan ja vartutaan askel Raamattu, kristillinen elämä ja teologia. Luterilaisia ja vapaakirkollisia näkökulmia kerrallaan, muodostuisi seurakuntaelämästä voimaannuttava ympäristö jäsenilleen ja houkutteleva myös ulkopuolisille.

Vapaakirkolliseen seurakuntaelämään kuuluu toisten näkemysten ja vakaumuksen kunnioitus ja omantunnonvapaus kysymyksissä, joihin ei ole vain yhtä vastausta. Esimerkiksi suhtautuminen naisten mahdollisuuteen palvella seurakunnan tehtävissä kuuluu tällaisiin kysymyksiin. Yhdyskuntajärjestyksen (johon kaikki seurakunnat ja varsinaiset jäsenet ovat sitoutuneet) tasolla asia on ratkaistu jo sata vuotta sitten. Vanhimmisto, jonka katsotaan olevan Uuden testamentin opettama seurakuntaa kaitseva ja johtava kollegio, valitaan seurakunnan kokeneista jäsenistä, sukupuoleen katsomatta. Naiset voivat asettua ehdolle ja heitä voidaan seurakunnankokouksen päätöksellä valita. Sama pätee pastoreiden ja muiden hengellistä johtajuutta toteuttavien toimeen. Vapaakirkon seurakuntatyöntekijän ja pastorin valtakirjoja myönnetään niin miehille kuin naisille. Samalla siis seurakuntaelämässä etsitään tapoja kunnioittaa toisten näkemystä ja vakaumusta, myös silloin kun sellainen ei soisi naisille mahdollisuutta palvella kyseisissä tehtävissä.

Sakramentaalisuus ja sakramentit?

Vapaakirkko ei ole sakramentaalinen kirkko. Silti voidaan painokkaasti todeta, että sana, kaste ja ehtoollinen ovat tärkeitä. Vapaakirkossa uskotaan kyllä Jumalan armon välittymiseen ja vaikutukseen pyhien toimitusten ja sanan julistuksen kautta, mutta aineellisten elementtien merkitys liitetään enemmän Pyhän Hengen vaikutukseen uskovissa ja seurakunnassa kuin suoraan elementteihin itseensä tai niiden käyttöön.

Myös luomakunnan olemus Jumalan armoa välittävänä todellisuutena nähdään merkittävänä. Se ei kuitenkaan tapahdu jotenkin automaattisesti, vaan esimerkiksi luomakunnan julistus Luojastaan avautuu vain uskon kautta. Ihminen voi siis olla Jumalan armollisten tekojen keskellä luomakunnassa, mutta ylpeässä itseriittoisuudessaan torjua sen viestin ja vaikutuksen ja siten jäädä paitsi armon osallisuudesta.

sivut: 35-39: 

Teologian merkitys kirkon päätöksenteossa - - - 

Vapaakirkollinen näkökulma

Vapaakirkon tunnustus määrittelee selkeästi kaiken opin ja elämän korkeimmaksi auktoriteetiksi Raamatun. Tekstissä Raamatun lisäksi mainitaan vain apostolinen uskontunnustus. Sen voidaan ajatella olevan ytimekäs kiteytys kristilliselle uskolle oleellisesta sisällöstä. Raamatun sanoman ja opetuksen sisältö, tulkinta ja sovellus tapahtuu seurakunnassa ja seurakuntien keskinäisessä yhteydessä. Perinteisesti ajateltiin, että kun Kristuksen seurakunta kokoontuu yhteen rukoilemaan ja yhdessä keskustellen etsimään totuutta Jumalan ilmoituksen äärellä, Pyhä Henki vaikuttaa kokoontuneessa seurakunnassa ja antaa sille ymmärryksen.

Vapaakirkollisuuteen kiinteästi kuulunut allianssihenkisyys antoi – ja antaa – teologiseen pohdiskeluun laajemman perspektiivin, sillä vapaakirkollisuus on aina mieltänyt itsensä osaksi suurempaa ja laajempaa kokonaisuutta, Kristuksen koko kirkkoa. Ominaista teologisessa työskentelyssä on näin ollen ollut dialogi niin oman seurakuntaliikkeen sisällä kuin muiden kristillisten kirkkojen ja tahojen kanssa. Toki seurakunnan painottaminen teologisen pohdiskelun ja johtopäätösten tekemisessä on johtanut tilanteeseen, jolloin Vapaakirkossa vallitseva oppi ja teologinen sanoitus on enemmän tai vähemmän hajanainen. Mitään tunnustuskirjoihin verrattavaa ei ole olemassa, niin kuin ei myöskään piispan virkaa, joka opillisia kysymyksiä arvovaltaisesti ratkaisisi.

Teologinen työskentely tapahtuu pääasiassa ruohonjuuritasolla, paikallisessa seurakunnassa. Sen kaitsijat/vanhimmat/johtajat ja sananpalveluksessa palvelevat toimivat Raamatun julistajina ja sen opetuksen selittäjinä. Seurakuntien ollessa kooltaan sellaisia, joissa ihmiset tuntevat toisensa ja jakavat elämää kokonaisvaltaisesti keskenään, tapahtuu saarna- ja opetustoiminnan rinnalla paljon yhteistä jakamista ja dialogia. Parhaimmillaan yhdessä jaettu elämä toimii myös opillisten sisältöjen testinä.

Vapaakirkon kasvaessa sen seurakunnat ovat päättäneet tehdä yhdessä sellaista toimintaa, jota yksittäisen seurakunnan ei kannata tehdä yksin, tai johon ne eivät yksin kykene. Jo varhaisessa vaiheessa yhteinen saarnaajakoulu oli tällainen tärkeä yhteinen toiminto. Se on vuosien varrella sitten vaihdellut toteutustavoiltaan ja kooltaan. Nykyisin Suomen teologinen opisto toimii tässä tehtävässä. Luonnollisesti teologisen koulun opettajat ja sen johtajat ovat olleet merkittäviä vapaakirkollisen teologian tekijöitä ja määrittelijöitä. He ovat usein hankkineet itselleen lisää teologista koulutusta ja sen mukaisia oppiarvoja niin ulkomaisista oppilaitoksista kuin suomalaisten yliopistojen teologisista tiedekunnista. STO:n (ja sen edeltäjien) panos myös yhteisönä on ollut hyvin merkittävä vapaakirkollisen teologian kehittäjänä ja sanoittajana. Samalla on todettava, että yhtä aikaa ruohonjuuritason teologian tekeminen jatkuu seurakunnissa ja niiden kaitsijoiden/vanhimpien/johtajien parissa, jotka useinkaan eivät omaa varsinaista teologista koulutusta, akateemisesta teologiasta puhumattakaan. Nykyisin useimmat seurakuntien työntekijöistä ja pastoreista ovat suorittaneet STO:n opinnot, jolloin opiston merkitys sitäkin kautta on vahva.

Vapaakirkon hallituksen tehtävänä on tukea, seurata ja valvoa seurakuntien tilaa, antaa suosituksia ja päättää periaatteellisista kysymyksistä. Sen tehtävänä on myös seurata ajankohtaisia ilmiöitä ja niiden vaikutusta hengelliseen elämään. Kirkkokunnanjohtaja valvoo Vapaakirkon työtä kotimaassa ja lähetyskentillä ja toimii esittelijänä hallituksen kokouksissa. Näistä tehtävistään johtuen hallitus ja kirkkokunnanjohtaja vaikuttavat teologisten kysymysten nostamiseen kirkkokunnan asialistalle ja niiden valmistelua.

Koulutuksen toimialajohtajan (yleensä sama henkilö kuin STO:n rehtori) panos on valmisteluissa vahvasti mukana. Lisäksi kirkkokunnanjohtaja kaitsee hallituksen myöntämien valtakirjan saaneiden työntekijöiden joukkoa, jotka ovat tärkeässä roolissa seurakunnissa tapahtuvan Raamatun opetuksen ja tulkinnan kanssa. Vuosikymmenten varrella kirkkokunnanjohtajien (aikaisemmin lähetysjohtaja-nimikkeellä) henkilökohtaiset ominaisuudet ja vahvuudet ovat vaikuttaneet teologisten kysymysten työstämiseen. Esimerkiksi Suomen Viikkolehden kirjoitukset ovat olleet yksi foorumi opetukseen.

Myös hallituksen puheenjohtajat ovat eri aikakausina osallistuneet aktiivisesti vapaakirkollisen teologian muotoutumiseen. Korkein päättävä elin on seurakuntien edustajista muodostuva Vapaakirkon virallinen kokous. Hallitus valmistelee ja tekee esitykset, seurakuntien edustajat päättävät. Kokous voi siis toimia teologisten kysymysten linjaajana, jos hallitus niin tahtoo. Tämän lisäksi teologiset kysymykset ovat vuosittain esillä Vapaakirkon työntekijäliiton ja STO:n järjestämillä työntekijäpäivillä. Viime vuosina siihen on aina sisältynyt STO:n toteuttama Opistoexrta, joka nimenomaan keskittyy teologisten kysymysten pohdiskeluun.

Ympäröivä yhteiskunta ja kristillinen kenttä laajemmin nostaa esiin kysymyksiä, jotka haastavat vapaakirkollista teologista ajattelua ja sen soveltamista. Viimeksi 1970-luvulla tällaiset pohdinnat johtivat muun muassa vapaakirkollisen kasteopin tarkentumiseen (ja joidenkin mielestä kaventumiseen), joka päätyi myös osaksi Yhdyskuntajärjestystä. Sinne kirjattiin ns. uskovien kaste ja sellaisen toteuttaminen upottamalla. Keskustelua on käyty myös naisten palvelumahdollisuuksista kaitsijoina/vanhimpina/johtajina, vaikka sinänsä Yhdyskuntajärjestyksen teksti on aina mahdollistanut kyseisen tehtävän molemmille sukupuolille. Pastorin valtakirjan myöntämisestä naisille keskusteltiin 1990-luvulla, ja päätteeksi tehtiin asiassa myönteinen päätös. Suomen avioliittolain muutos aiheutti keskustelua Vapaakirkossa ja niihin aikoihin Yhdyskuntajärjestykseen muotoiltiin pykälä liittyen avioliittoon vihkimiseen ”vapaakirkollisen perinteen mukaisesti miehen ja naisen välillä”.

Hengelliseen herätykseen ja Pyhän Hengen erilaiseen vaikutukseen on toistuvasti palattu viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Vapaakirkkoa voi kutsua karismaattiseksi kirkoksi, mutta silloin täytyy kyseinen termi määritellä tarkemmin. Rajanvetoa on muun muassa käyty suhteessa klassiseen helluntailaiseen pneumatologiaan ja toisaalta huomioitu laajempi tausta esimerkiksi Englannin anglikaanikirkon piirissä (ns. New Wine-verkosto). Vapaakirkkoliikkeen maailmanlaajuiset kysymykset nousevat esille International Federation Of Free Evangelical Churches (IFFEC) -verkoston piirissä, jossa toimii teologinen komitea. Suomen Vapaakirkko on ollut ja on aktiivinen nimenomaan kyseisen komitean työssä. Viimeisen kahdenkymmenen (?) vuoden aikana kaikkia kirkkoja ovat teologisessa ajattelussa haastaneet ihmisoikeusperusteiset kysymykset. Avioliiton kristillinen määritteleminen ja ylipäätään seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset edellyttävät teologista työskentelyä, vastauksia ja sovelluksia. Vapaakirkossa on ehkä puhuttu asiasta kahdessa eri kategoriassa: toisaalta ymmärryksemme Raamatun perustalta ja sen ohjaamana ja toisaalta pastoraalinen näkökulma seurakuntaelämässä ihmisten kanssa. Eri ikäluokkien dialogi on myös osoittautunut välttämättömäksi ja tärkeäksi etsittäessä tietä eteenpäin. Nuoremmat korostavat myös luomakunnan varjelemiseen ja vastuulliseen toimintaan liittyviä kysymyksiä. Sekin edellyttää teologisten perusteiden ja ajattelun kirkastamista. Asia oli yhtenä teemana vuoden 2022 IFFEC:in kokoontumisessa, jossa puhuttiin myös seksuaalisuuteen, identiteettiin ja avioliittoon liittyvistä asioista.

(1.)  Persson, Walter. (1998): Free and United. The Story of the International Federati-
on of Free Evangelical Churches. Chicago, Illinois: Covenant Publication, s. 26.

(2.) Persson, s. 20–21.

(3.) Persson, s. 21.

(4.) Lehto, Juho (1954): ”Evankeliumin tie kristillisyyden erämaahan” teoksessa Tehkää tie erämaahan. Lehto J, Salmensaari K. (toim.). Tampere, s. 30.

(5.) Lehto, s. 38–39.

(6.) Lehto, s. 40.

(7.) Suomen Vapaakirkon tunnustus (annettu Helsingissä helmikuun 1.päivänä
1923).